Miten sanoittaa sukupuolen moninaisuutta ilman moderneja termejä?

Käytännössä kaikkien romaanieni päähenkilöt ja suurin osa sivuhenkilöistä kuuluvat sukupuolivähemmistöihin. Luonnollisesti olen joutunut miettimään varsin paljon sitä, millaisilla sanoilla heitä voi kutsua fantasiamaailmassa, jossa ei ole moderneja seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden termejä. Etenkin, kun tuonelaisten maailmassa koko seksuaali-identiteetin käsite on periaatteessa vieras. On samaan aikaan hyvin vapauttavaa ja haasteellista kuvitella tällaiset käsitteet kokonaan uudestaan. Kiinnostavinta on, miten hahmot sanoittavat itse itseään ja mikä saa heidät sanoittamaan itseään juuri niillä sanoilla. Kuten myös se, miten yllättävän vähilläkin sanoilla voi kertoa hyvin paljon ja toisaalta jättää runsaasti tulkinnanvaraa. Se että sanoja ei ole, ei tarkoita sitä, etteikö itse asia olisi olemassa. Sanoilla on myös valtaa.

Tätä olen joutunut miettimään paljon myös tutkiessani kansanperinteen sateenkaarevaa puolta. Tutkimuksessa modernien termien käyttämistä kritisoidaan usein syystäkin anakronistisena. Se ei missään nimessä ole ongelmatonta. Terminologia myös vanhenee nopeasti. Modernit identiteettileimat voivat myös hieman paradoksaalisesti jopa hankaloittaa sukupuoleltaan hämärän hahmon tulkintaa ja usein on päädyttävä lopputulokseen, ettei sopivaa sanaa kerta kaikkiaan ole. Eräs suosikkiesimerkkini on taudin syntysanoista kertovan, vuonna 1894 kirjalliseen muotoon kerätyn kansanrunon säe, jossa todetaan suorasukaisesti mm. "nuo on naaron siittämiä, Pohjan porton pieremiä." (SKVR VII4, 2037. Kerääjä V. Ronkainen)

Runossa on päivänselvää, että naaraaksi kutsuttu hahmo siittää ja synnyttää peräaukkonsa kautta. Jos kuitenkin lähtisi tulkitsemaan asiaa modernien termien kautta, huomaisi pian olevansa solmussa. Itse olen joutunut toteamaan kyseisen hahmon kanssa, että mitään sopivaa termiä ei kerta kaikkiaan ole, koska runossa ei puhuta todellisesta ihmisestä vaan jumalolennosta, joka uhmaa myös ja ennen kaikkea ihmisen biologisen sukupuolisuuden rajoja. Silti jotenkin asiasta olisi pystyttävä puhumaan tavalla, jonka ihmiset ymmärtävät. Se ei ole mitenkään helppo dilemma ratkaistavaksi. Juuri tällaiset tilanteet ovat sellaisia, joissa useimmiten se kaikkein huonoin vastaus eli "en tiedä" on itse asiassa vastauksista kaikkein tyhjentävin ja joissa on vain lopulta annettava runon puhua omasta puolestaan ja luotettava lukijan kykyyn ymmärtää sen viesti.

Yleensä en ole tottunut kuitenkaan päätymään tällaisiin tilanteisiin omien hahmojeni kanssa. Vaikka olen kirjoittanut kaikkiin romaaneihini päähenkilöiksi sukupuolivähemmistöjä, heidän sukupuolensa on aina ennen ollut minulle päivänselvä ja kyseenalaistamaton alusta asti. He ovat olleet joko miehiä, naisia tai jotain muuta. Se, että päädyin tähän tilanteeseen lopulta Belan kanssa oli hämmentävä prosessi, joka pakotti minut myös kyseenalaistamaan melkein kaiken, mitä luulin hänestä tietäväni aiempien kirjojeni perusteella. Tavallaan on myös noloa, että pidin Belaa niin pitkään ja kyseenalaistamatta miehenä.

Olisiko minun pitänyt tietää heti paremmin? Miksi en nähnyt sitä, mikä oli silmieni edessä koko ajan? Mistä johtui, että minulla oli yhtäkkiä tällainen outo sokea piste?

Kirjoitin aiemmassa aihetta käsittelevässä kirjoituksessani siitä, miten ongelmattomasti Bela tuntui solahtavan miehen sukupuolirooliin. Täällä olen avannut myös aquilojen kulttuurin sateenkaarevaa puolta. Minulla oli siis ainakin periaatteessa ihan relevantit syyt uskoa, että Bela oli mies, etenkin kun hän ei ollut koskaan sanonut mitään muuta. Todellisuudessa minun olisi kuitenkin pitänyt alusta asti kuunnella kaikkea sitä, mitä hän ei sanonut. Vasta kun ymmärsin sen, pystyin ymmärtämään jotain siitä, miten hän kokee sukupuolensa. Juuri se, mitä ei sanota, on myös sateenkaarevan historian ja kansanperinteen tutkimuksessa usein se kaikista tärkein asia, johon kannattaa kiinnittää huomionsa. Yllättävän usein juuri hiljaisuus huutaa kaikkein kovimmin.

Tästä huolimatta en edelleenkään osaa sanoittaa Belan sukupuolta tyhjentävästi. Hän puhuu itsestään yleensä melko säännönmukaisesti miehenä ja poikana, mutta muutamaan otteeseen myös tyttönä ja naisena. Lähtökohtaisesti yritän aina luottaa niihin sanoihin, mitä hahmot itsestään käyttävät ja käyttää niitä. Kerran uskaltauduin kysymään Belalta, mitä pronomineja hän käyttäisi, jos kirjani joskus käännettäisi. Hän vastasi tuhahtamalla halveksivasti ja pyöräyttelemällä silmiään. En voi kuin tulkita vastauksen niin, ettei asialla ole joko hänelle mitään merkitystä tai sitten hän ei ymmärtänyt kysymystä. Ehkä tuonelaisten maailman kielissä ei ole sukupuolitettuja pronomineja lainkaan ja koko konsepti on hänelle lähinnä naurettavan absurdi.

Tilanne on siis lyhyesti sanottuna erikoinen. Huomasin myös, että jossain vaiheessa onnistuin unohtamaan myös sen, että Bela on varsin nuori. Hän on joutunut kasvamaan niin nopeasti aikuiseksi, että on yllättävän helppoa unohtaa hänen olevan Melalossa vanhimmillaankin vasta parikymppinen. Lopulta jouduin toteamaan, että kenties hän vielä etsii itseään ja kertoo, miten asia on, kun kokee olevansa siihen valmis ja aika on kypsä. Ehkä hänellä on jonakin päivänä myös joku juuri hänelle sopiva sana, jolla hän päättää alkaa itseään kutsua. Sitä odotellessa minä en voi muuta kuin hyväksyä sen, että tilanne niin sanotusti elää ja vastata tyhjentävästi "en tiedä".

Tämä pikku nukke, jonka olen maalannut, löytyy Melalon kansiliepeestä.