Lukuvinkkejä

Kerään tälle sivulle lukuvinkkejä rosoisesta vähemmistöpunkista lyhyine perusteluineen. Tämä sivu päivittyy jatkuvasti. Jos katsot kuuluvasi tähän listalle tai tiedät jonkun, joka kuuluu, ilmianna itsesi tai toverisi: rimmajoonatan(a)tutamail.com tai Mastodonissa @rimmajoonatan. 

Huom! Luen kaikki listalle ehdotetut kirjat. En siis välttämättä päivitä listaa heti, jos tai kun joku ehdottaa jotakin. Älä kysele, milloin päivitän tänne juuri sinun kirjasi tai ehdotuksesi. Vastaus on, kunhan ehdin ja jaksan. (Paitsi jos et ole vaivautunut perustelemaan ehdotustasi tai huomaan jo kirjan sisällöstä, että et ole vaivautunut edes lukemaan, mistä rosoisessa vähemmistöpunkissa on kyse, et ole selvästikään käsittänyt pointtiani vaikka olisitkin lukenut ja/tai ehdotus on tehty trollailumielessä. Silloin vastaus on: en koskaan.)

Perustele miksi kirja kuuluisi listalle. Ilman perusteluita listalle ei tule yhtäkään teosta. Vastaa ainakin seuraaviin kysymyksiin:

1) Lyhyt kuvaus kirjasta ja sen teemoista. (Muutama lause riittää.)

2) Miksi kirja on mielestäsi rosoista vähemmistöpunkkia?

3) Mikä vähemmistö tai vähemmistöt siinä ovat pääosassa tai miten se käsittelee yhteiskunnan ulkopuolella olemista?

Älä perustele pyyntöäsi päästä listalle kirjailijan identiteetillä (tai omallasi mikäli ehdotat omaa kirjaasi). Ensinnäkin, se ei kiinnosta minua. Toisekseen, se ei ole mikään kriteeri suuntaan tai toiseen. Kirjan sisältö ja näkökulma ratkaisevat. Identiteetillä perustelu johtaa vain siihen, ettei kirja tule listalle koskaan, koska se todistaa, ettet ole joko lukenut, ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää näitä ohjeita. 

Vanhaa rosoista vähemmistöpunkkia

Rosoinen vähemmistöpunk on terminä uusi, mutta ei missään nimessä ilmiönä uusi. Vähemmistöjen näkökulmasta on aina kerrottu tarinoita heidän omista lähtökohdistaan ja näkökulmastaan käsin. Tähän osioon kerään ennen kaikkea ennen 1950-lukua ilmestyneitä teoksia. Uudemman kirjallisuuden osio tulee myöhemin.

Victor Hugo: Pariisin Notre-dame (Tunnetaan paremmin nimellä Notre-Damen kellonsoittaja). 1831 ja Kurjat 1862. 

Hugoa tuskin tarvitsee esitellä kenellekään, joka tuntee klassikkonsa, mutta hänet on silti syytä nostaa tällä listalla esiin rosoisen vähemmistöpunkin edelläkävijä. Hugo kuvaa erinomaisen terävästi oman aikansa luokkayhteiskunnan väliinputoajia ja nostaa esiin erilaisten stigmatisoitujen ihmisryhmien näkökulmia tavalla, joka on hyvinkin modernia ja edistyksellistä myös meidän aikamme näkökulmasta. Hänen keskeiset henkilönsä ovat köyhiä, rangaistusvankeja, prostituoituja, romaneja, kodittomia, vammaisia ja muita yhteiskunnan pohjasakaksi katsottua väkeä. Hän kuvaa kaikkia hahmojaan ymmärtäen, mutta siloittelematta särmiä. Hugon tyyli taatusti jakaa mielipiteitä, eikä se ole kaikkein helpoimmasta päästä, mutta palkitsee lukijansa. 

Pariisin Notre-damen yksi näkökulmahenkilö Quasimodo on todennäköisesti kirjallisuushistorian kuuluisimpia vammaisia. Quasimodohan on tunnetusti kyttyräselkäinen, mutta myös kuuro. Toinen näkökulmahenkilö Esmeralda taas lienee kirjallisuushistorian kuuluisimpia romanityttöjä. Niille jotka tuntevat Esmeraldan vain elokuvien pohjalta on ehkä syytä tähdentää, että Hugon Esmeralda ei ole mikään stereotyyppinen tumma ja tulinen viettelijätär, jollaisena hänet yleensä elokuvissa esitetään, vaan traagisen naiivi teinityttö, joka joutuu tahtomattaan ja pääosin edes itse sitä tajuamattaan miesten himojen kohteeksi.

Kurjat käsittelee vapautuneen rangaistusvanki Jean Valjeanin koettelemuksia ja yrityksiä päästä takaisin yhteiskuntaan. Vanhan tuomion stigma istuu kuitenkin tiukassa ja vapaus on lopulta vain näennäistä. Hänen kohtalonsa kietoutuu yhteen köyhän Fantinen kanssa, joka yrittää elättää aviotonta lastaan, mutta huonon naisen stigma istuu tiukassa eikä yhteiskunta anna armoa langenneille naisille tai anna toisia tilaisuuksia. Vähemmän tunnettu näkökulma Kurjissa on myös sen sateenkaarevuus. Kirjan yksi näkökulmahenkilö Eponine on syntymässä tytöksi määritelty, mutta viihtyy miesten vaatteissa. 

Voin auliisti myöntää myös, että Hugo on yksi suurimpia kirjallisia vaikuttajiani ja Hugon tuntevat saattavatkin löytää pitkin tuotantoani erinäisiä viittauksia häneen. 

Alexander Dumas: Monte Criston kreivi. 1844.

Dumas lienee monille myös tuttu nimi, mutta harva ymmärtänee sitä, miten moninaisia hänen hahmonsa olivat, myös meidän aikamme mittapuulla. Yle Areenassa olevassa uudessa sarjassa tämä moninaisuus on esillä paremmin kuin useimmissa elokuvaversioissa. Kirjoissa nähdään mm. mykkä henkilö tärkeässä sivuroolissa, useita katalaaneja ja muutenkin hyvinkin kansainvälistä porukkaa eri rooleissa sekä naispari, joiden rakastuminen luo erään tärkeistä draamallisista jännitteistä. 

Dumas on myös mahdollisesti jos nyt ei ihan ensimmäinen niin ainakin ensimmäisiä suosituksi nousseita kirjailijoita, joka soi samansukupuoliselle pariskunnalle onnellisen lopun. Jos tämä ei ole radikaalia ja punk-asennetta vuonna 1844 niin en kyllä enää tiedä mikä sitten on. Pelkästään sen vuoksi Dumas ansaitsee paikkansa tällä listalla positiivisen sateenkaarevuuden pioneerina. 

Modernia rosoista vähemmistöpunkkia Suomesta

Omenatarhassa taas pääosassa ovat miespuoliset prostituoidut, jotka jo itsessään ovat marginaalin marginaalia. Löytyypä sivuhahmoista myös yksi transtyttö. Vanhanaikaiseen seikkailutarinan henkeen kirjoitettu romaani on hyvin viihdyttävä kaikessa peittelemättömässä räävittömyydessään, groteskiudessaan ja satiirisuudessaan. Satiirin kohteena on erityisesti porvarillinen ulkokultaisuus. 

Jenny Kangasvuo: Kaikessa lihassa on tahto. 2024.

Kaikki tämän novellikokoelman novellit eivät ole rosoista vähemmistöpunkkia, mutta niistä useampi on, joten sen voi nostaa hyvällä omallatunnolla esiin tällä listalla. Erityisesti nostaisin esiin novellin Jätehuollon haasteita, joka käsittelee hyytävällä tavalla syrjäytymistä ja sitä, miten ihmisestä tulee yhteiskunnan silmissä näkymätön ja lopulta ihan kirjaimellisesti roskaa. Kangasvuon novelleissa on kautta linjan anteeksipyytelemätöntä punk-asennetta, vähemmistöjen näkökulmaa ja rosoisuutta teemoista riippumatta. 

Liliana Lento: Tähtien tyttäret. 2024.

Tälle listalle voisi nostaa esiin useammankin Lennon kirjan, mutta nostetaan nyt tämä, koska se on valitettavasti saanut vähemmän huomiota kuin ansaitsisi. Tähtien tyttäret on toistaiseksi mielestäni Lennon kirjoista paras ja myös sopii kaikista parhaiten rosoisen vähemmistöpunkin listalle. En yleisesti ottaen lue scifiä, niin sanottua hyvän mielen kirjallisuutta tai romantiikkaa. Lento kuitenkin todistaa monet ennakkoluuloni näissä genreissä vääriksi ja ravistelee huolella kaikkia ummehtuneita normeja niin seksuaalivähemmistöistä, vammaisista kuin sukupuolivähemmistöistäkin. 

Lento on viihdyttävä ja menevä kirjailija, joka ei kuitenkaan päästä lukijaansa helpolla tai sorru liian yksinkertaisiin ratkaisuihin. Hänen hahmonsa tuntuvat eläviltä ja sympaattisilta ja heidän kohtaloistaan välittää aidosti. Rosoisuutta hyvän mielen sateenkaarevuuteen tuo hahmojen mielenterveysongelmien käsittely. Arvostin erityisen paljon sitä, että mielenterveysongelmainen mies ei käytä omia ongelmiaan argumenttina kusipäiselle käytökselle. Lisää tällaista positiivista punk-asennetta romantiikkaan kiitos! 

Juha Jyrkäs: Tuliaika. 2019 ja Tiikerin silmät 2021.

Jyrkäksen teospari Tuliaika ja Tiikerin silmät on omaperäinen tulevaisuudenvisio maailmasta, jossa Suomi on yksi suurvalloista, Helsinki on jäänyt meren alle ja Hämeenlinna on uusi pääkaupunki. Tässä maailmassa Suomen sukukansat kuten saamelaiset eivät suinkaan ole sorrettua vähemmistöä vaan heillä on erittäin hyvä asema. Se siis kääntää varsin hauskasti nurin perinteisiä ajatuksia siitä, kuka edes on vähemmistöä ja millä mittareilla kuten rosoinen vähemmistöpunk tekee. Tällä kertaa esiin nousee Suomen sukukansojen näkökulma - päähenkilö Koivisto on juuriltaan kolttasaamelainen. 

En ole mitenkään liikaa nähnyt kirjoja, jossa kolttasaamelainen rambomainen erikoismies lähtee konepistoolin kanssa pelastamaan maailmaa. Pelkästään tämän vuoksi Jyrkäksen teokset ansaitsevat paikkansa tällä listalla. Jyrkäksen räkäinen tyyli todennäköisesti jakaa mielipiteitä, mutta ainakin se on hyvin anteeksipyytelemätön ja siinä on aitoa punk-asennetta. 

Sara Norja: Kummajaisten kesä. 2023.

Norjan Kummajaisten kesä oli syystäkin Kuvastaja-palkinto ehdokkaana. Ensimmäinen lukemani aikuisten säeromaani oli minulle valtava inspiraatio Koukosieluihin ja lopulta vaikutti siihen, että siitäkin tuli osittain säeromaani. Norjan punk-asenne näkyy ennen kaikkea siinä, että hän uskaltaa tehdä jotain aivan uutta monellakin tavalla ja tekee sen omalla anteeksipyytelemättömällä tyylillään. Norja onnistuu jopa tekemään erilaisista listoista runoja, mikä jo itsessään on taito, mutta samaan aikaan hän kuljettaa tarinaansa eteenpäin tavalla, jota ei voi kuin ihailla. 

Kummajaisten kesä yhdistelee hienosti sateenkaarevaa kansanperinnettä ja historiaa tavalla, joka ei kiellä historian varjopuolia, mutta ei myöskään jumitu niihin. Norja ei myöskään sorru mustavalkoisuuteen vaan osoittaa syvää inhimillistä ymmärrystä kaikkia hahmojaan kohtaan. Norjan teoksen keskiössä ovat ennen kaikkea naisista viehättyvät naiset, sen enempiä kategorisoimatta tai lokeroimatta. 

Tomi Kontio: Keväällä isä sai siivet. 2000.

Otetaanpa vaihteeksi mukaan myös lastenkirjallisuutta, joka jo itsessään on marginaalinen kirjallisuudenlaji. Keväällä isä sai siivet ansaitsisi jo oikeastaan klassikon aseman. Olen kirjoittanut kirjan teemoista runsaasti täällä ja täällä. 

Todettakoon tässä, että teos käsittelee huostaanotettuihin, laitokseen suljettuihin lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa fantasian ja groteskin keinoin. Tätä teemaa ei mitenkään liikaa edelleenkään käsitellä ja toistaiseksi Kontion teos on edelleen lajinsa parhaimmistoa kaikessa brutaaliudessaan. Kontio tekee hyvin näkyväksi sen, miten näkymättömiä huostaanotetut lapset yhteiskunnassa ovat ja miten hyvää tarkoittavat aikuiset tietoisesti sulkevat ongelmalliset tapaukset pois yhteiskunnasta.