Maailma sippurakäppyräisten näkökulmasta

Minun ja Taru Kumara-Moision ensimmäinen yhteinen lastenkirja Kaislankuiske sai alkunsa noin vuosi sitten Archipelaconissa, kun Taru pyysi minua kuvittamaan käsikirjoituksensa. Kaislankuiske meni joitakin viikkoja sitten painoon ja saapuu painosta viimeistään heinäkuussa.

Luin käsikirjoituksen ja ihastuin heti sen maagisen leikkisään maailmaan, joka välittyi vain muutamista lauseista. Lastenkirjojen kirjoittamisen ajatellaan yleensä olevan helppoa. Etenkin kuvakirjoissa tekstiä on kuitenkin niin vähän, että jokaisella sanalla on merkitystä. Vaikka käsikirjoitus oli alusta asti hyvin valmis, Taru pyöritteli vielä viime metreille asti yksittäisiä sanoja.

En ole koskaan tehnyt näin laajaa kirjaprojektia kenenkään kanssa. Yleensä olen kuvittanut vain omia kirjojani ja silloin ei luonnollisesti tarvitse kysellä keneltäkään mitään. Kun tietää mitä tehdä, kaikki on lopulta melko helppoa. Vertailun vuoksi: Taianomaista väkeä valmistui suunnilleen kahdessa viikossa, kun Kaislankuiske oli lähes vuoden mittainen projekti kokonaisuudessaan, joka vaati useita tapaamisia, kehittelyä, ideointia, viestienvaihteluja, paljon teetä ja pitkiä yksinäisiä kävelyjä.

Syy projektin pituuteen oli se, että sukelsin jonkun toisen rakentamaan maailmaan ja sain heti huomata, ettei se ollut ihan yksinkertaista. Kun tapasimme ensimmäistä kertaa Tarun kanssa ja puhuimme kirjasta, minulla oli valtavasti kysymyksiä – kysymyksiä oli kirjaimellisesti varmaan enemmän kuin kirjassa sivuja. Nauroimme niille yhdessä teekuppien ääressä, kun mietimme, mitä sippurakäppyräiset söivät, ja aloimme nähdä, miten ne vilistivät ikkunasta näkyvien vanhojen mäntyjen kävyissä.

Minulle ja Tarulle oli heti itsestään selvää, että kirjan päähenkilö Määri oli muunsukupuolinen. Hän sai tästä syystä myös sukunimen Muu. Asiasta ei oikeastaan tarvinnut edes keskustella – Tarun kanssa syntyi juuri sen tyyppinen yhteys, joka joskus ihmisten kanssa vain syntyy tällaisia kirjoja tehdessä. Kumpikin vain tiesi itsestäänselvästi, että asia oli niin. Jompikumpi sanoi sen ensin ääneen, mutta myöhemmin, kun puhuimme asiasta, kumpikaan ei pystynyt varmasti sanomaan, kumman idea se oli. Meille molemmille oli myös selvää, että sippurakäppyräiset eivät käsitä sukupuolta samoin kuin ihmiset. Niinpä he eivät kuvituksessakaan ole selkeästi mitään sukupuolta. He ovat kaikki erilaisia ja omanlaisiaan, mutta jokainen saa tulkita heidät miten haluaa.

Kirjassa on myös mukana kaksi vedenneitoa, jotka ovat pariskunta. Tai ainakin he pitävät toisiaan kädestä kuten pari. Jokainen tulkitkoon heidän suhteensa kuten haluaa. Moninaisuus oli kuvituksessa se helpoin osuus. Taianomaista väkeä teoksessani olin jo tottunut kuvittamaan sukupuoleltaan moninaisia hahmoja lapsille sopivaan tyyliin. Kuvituksen isoimmat haasteet olivat lopulta ihan muualla.

Tarulla oli mielessä eräs tietty ranta ja koivukuja Tampereella, johon hän mielessään sijoitti tapahtumat. Koko prosessini kuvittajana alkoi siis siitä, että lähdin kävelemään sinne, tunnustelin ympäristöä, ja yritin nähdä sen pienen sippurakäppyräisen silmin. Poimin mukaani lukuisia männynkäpyjä, luonnostelin niitä ja pohdin miltä talot näyttäisivät kaukaa yläilmoista. Tiesin heti, että juuri mittakaava oli suurin haaste. Minun oli jatkuvasti ajateltava kaikkea hyvin pienen, noin parin sentin mittaisen olennon näkökulmasta. Tavallaan minun oli kuviteltava kokonainen mikrokosmos ja visualisoitava se niin, että se tuntuisi valtavan suurelta – koska sellaiselta se Määristä tuntuu. Samaan aikaan kuitenkaan pieni Määri ei saanut hukkua liian suureen ympäristöön, koska koko tarinan pointti on se, että hän on rohkea ja omapäinen toimija, joka lähtee tutkimaan innolla suurta ja isoa maailmaa kun muut hänen kaltaisensa pysyttelevät turvallisessa kotipuussa.

Asiaa auttoi kun ajattelin yhtä lempikirjaani – Richard Adamsin Ruohometsän kansaa, joka on eeppisiin mittoihin venyvä aikuisten satu, joka todellisuudessa tapahtuu noin viiden kilometrin mittaisella alueella. Matkalla, joka on ihmiselle mukava pyörälenkki tai vähän pidempi iltalenkki, mutta kaneille valtavan pitkä matka, joka on ihmisen mittapuilla täysin verrattavissa siihen, että kulkisi jalan toiselle puolelle maailmaa. Samalla tavalla minun oli ajateltava, että Määrin tarina tapahtui korkeintaan puolen kilometrin mittaisella alueella – se olisi ihmiselle pieni happihyppely, matka, jonka käveli roskia viedessään tai kaupassa käydessään. Korkeintaan. Ja kenties Määrin valtava järvikin oli ihmiselle pikkuinen lampi, joenuoma tai mikä hyvänsä pieni jorpakko, jossa kasvaa kaisloja ja jossa ravut voisivat viihtyä. Lopulta kyse on perspektiivistä.

Kuvitus on piirretty minulle tyypillisesti käsin tusseilla ja väritetty vesiliukoisilla puuväreillä. Tuntui luontevalta nimenomaan maalata vedellä vettä. Loppumetreillä haasteeksi meinasi tulla se, että en ole tippaakaan tekninen ihminen ja kirjan kanteen oli tarkoitus tulla reikä. Lopulta kustantaja joutui viimeistelemään reiän teknisesti oikein, kun nostin käteni pystyyn. Siitäkin onneksi selvittiin ja nyt jäljellä on enää jännitys lopputuloksesta.