Olenko haastava? Totta hitossa

Kirjojani on useaan otteeseen kritisoitu haastaviksi ja vaikeasti lähestyttäviksi. Tai kritisoitu ja kritisoitu. En ota sitä kritiikkinä. Sen nimittäin vaatisi sitä, että kokisin epäonnistuneeni jossain, mitä yritin tehdä. En koe. En myöskään ole asiasta eri mieltä. Vitsi on siinä, etten ole koskaan yrittänytkään tehdä mitään helposti lähestyttävää toisin kuin kirjojani kritisoivat tuntuvat olettavan - ikään kuin helppous ja yksinkertaisuus lähtökohtaisesti olisi hyve, jota kaikkien pitäisi vaalia kyseenalaistamatta. 

Tämä ei ole mikään vastaus mihinkään kritiikkiin sellaisenaan. Kyse ei ole nyt siitä, että minulle olisi tullut paha mieli kritiikeistä vaan siitä, että haluan lukijoideni ymmärtävän, mitä minulta sopii odottaa ja mitä ei. Kuten myös sen, että minulta ei kannata odottaa asioita, joita ei tule koskaan tapahtumaan. 

Fantasialla on tänä päivänä maine helppona viihteenä, eskapismina, jossa on selvästi ja mustavalkoisesti nimetyt hyvikset ja pahikset, suoraviivainen juoni ja miellyttävä, yksinkertainen kieli, jota on helppoa lukea vaikka riippumatossa lomalla ilman että tarvitsee ajatella mitään. Romantasiassa fantasiamaailma on yhä enemmän pelkkä kulissi rakkaustarinalle, joka noudattaa yleensä samaa, ikiaikaista kaavaa. Totta kai Suomessa kirjoitetaan monenlaista fantasiaa ja lajityyppiä myös luetaan monista lähtökohdista ja syistä. Mutta tarttuessaan fantasiakirjaan lukija saattaa olettaa eri asioita kuin realistisen proosan kanssa. Jos odottaa saavansa tuonelaisten maailmasta rentoa ja helppoa viihdettä, voin heti kertoa, että ei tule saamaan. Minä en ole viihdekirjailija. Minä en harrasta mustavalkoisia vastakkainasetteluja, helppoja ratkaisuja, suoraviivaisesti kulkevaa juonta tai miellyttäviä romantiikan kaavoja. Ei niin, että viihteessä itsessään olisi mitään vikaa. Se ei vain ole minua.

Lyhyesti sanottuna: minulla ei ole tapana päästää lukijaani helpolla. Minä luotan lukijoideni älykkyyteen ja ennen kaikkea paitsi haluun myös kykyyn ajatella. Minä luotan, koska haluan luottaa. En suostu kohtelemaan lukijoitani kuin idiootteja - oli kyse sitten lapsista, nuorista tai aikuisista. Lukijan aliarvioiminen on ärsyttävintä mitä kirjailija voi tehdä. En voi itse lukijana sietää sitä, jos kirjailija kuulostaa siltä kuin pitäisi minua hieman yksinkertaisena eikä anna tilaa omille ajatuksille. Siihen en halua itse koskaan sortua. 

Varmaa on, että en tule jatkossakaan päästämään lukijoitani helpolla. On turha kuvitella kirjojani ostaessaan, että tulisin koskaan päästämään lukijoitani helpolla. En tule. Minun kirjani eivät ole nopeasti ja helposti luettavia. Jos ei tykkää ajatella lukiessaan, minun kirjani ovat ihan väärä valinta. Minä kirjoitan lukijoille, jotka lukevat hitaasti ja jotka nimenomaan nauttivat hitaasta lukemisesta, tekstissä takaisinpäin palaamisesta, siitä että voivat viipyillä tarinassa, palata taaksepäin ja tarkistella uudestaan asioita, joita eivät ymmärtäneet, oppia jopa uusia sanoja ja hämmentyä. Minä kirjoitan lukijoille, jotka pitävät siitä, ettei ihan kaikkea koko ajan selitetä, mutta myös lukijoille, joita nimenomaan kiinnostaa kansanperinteen ja mytologioiden syvä pääty ja se, miten sitä voi ammentaa toisin. Minä en kirjoita lukijoille, joille lukeminen on someposeerausta tai nopeussuoritus. 

Minä kirjoitan myös fantasiaa hyvin erilaisista lähtökohdista kuin monet muut fantasiakirjailijat. Minun pääasialliset kirjalliset vaikutteeni eivät edes ole ensisijaisesti fantasiassa vaan kauhussa, historiallisissa epookeissa, kansanrunoissa, eepoksissa ja vanhoissa klassikoissa. Jos fantasiasta pitäisi joku vaikuttaja nimetä lähimmäksi tulisi varmaan Robert E. Howardin pulp-henkinen fantasia, jossa veri roiskuu, ryypätään estoitta, hahmot ovat antisankarillisia opportunisteja, joilla on omat esimodernit kunniakoodistonsa ja heidän käytöstään leimaa jatkuvasti tietty vierauden ja outouden tunne. Howardilla on tyylillisesti omat ärsyttävyytensä ja joissain asioissa hän on auttamattoman vanhanaikainen - eikä mitenkään hyvällä tavalla - mutta maailmanrakennuksen hän tekee yleensä hyvin. Tätä kuvaa hyvin eräs Howardin novelli, jossa Conan keskustelee naisen kanssa, joka sanoo, että on saanut jumalilta viestin. Conan kohauttaa olkiaan, sanoo vai niin ja siirtyy eteenpäin enempiä kyselemättä. Hänen maailmassaan viestit jumalilta ovat aivan tavanomaisia. Juuri tällaisesta fantasiasta minä pidän. Lukija vain heitetään keskelle hahmojen outoa maailmaa ja vieraannuttavia asenteita ja oletetaan, että kyllä hän jossain vaiheessa tajuaa missä mennään. Tähän pyrin itsekin. 

Minä rakastan myös vilpittömästi vanhaa kirjallisuutta, pitkiä ja polveilevia historiallisia epookkeja, suuria tarinoita ja rönsyileviä klassikoita, joita lukiessa on pakko välillä laskea kirja käsistään ja ihan vain ajatella hetki - sellaisia kirjoja, jotka varmaan monista moderniin viihteeseen tottuneista ovat tappavan tylsiä ja puuduttavia. Tästä viehtymyksestäni vanhoihin kirjoihin saattaa johtua se, että en myöskään kirjoita perinteistä fantasiaa. Tyylini voi varmaan monista tuntua myös vieraannuttavalta ja vaikealta. Puolisoni on joskus verrannut minua mm. Victor Hugoon. Otin tämän suurena kohteliaisuutena. Hugo on yksi lempikirjailijoistani. Pidän Hugoa jopa eräänlaisena rosoisen vähemmistöpunkin esi-isänä ja yhtenä suurimpana kirjallisena vaikuttajanani. Hugo on montaa asiaa, mutta helposti lähestyttävä ei todellakaan ole yksi niistä. Tuskinpa hän yrittikään sitä olla - hän oli rehellinen romantikko, jota kiinnosti groteskin ja ylevän suhde toisiinsa ja joka kirjoitti aiheesta paljon. Hän kirjoitti kymmenen sivun kuvauksen Notre-Damen julkisivusta keskellä tarinansa toiminallisinta kohtausta ihan vain koska voi. Hän kuvasi yhtä antaumuksella 1800-luvun Pariisin katujen eritteiden hajua kuin sen kauneuttakin. Hänen tuotannossaan groteski ja ylevä olivat aidosti yhtä. Sitä ihailen ja sellaista haluan tehdä itsekin, mutta fantasian keinoin.

Haastetta kirjoihini voi tuoda myös se, että minä kirjoitan vähemmistöjen äänellä, rosoisen vähemmistöpunkin lainalaisuuksilla. Siitä voi lukea lisää omasta osiostaan. En pidä kädestä lukijaa, jolle sukupuolen ja/tai seksuaalisuuden moninaisuus on vierasta. Enkä tule pitämään jatkossakaan. Minä en ole mikään Setan kouluttaja. Minä en pidä kädestä myöskään valkoista lukijaa, joka ei pysty ymmärtämään, että kaikki hahmoni eivät ole valkoisia eikä hahmojen tummaihoisuutta korosteta yhtään sen enempää kuin valkoisuuttakaan. Tai keskiluokkaista lukijaa, jolle voi olla vierasta se, että päähenkilöni ovat rikollisia, kodittomia, köyhiä, päihdeongelmaisia, prostituoituja, pyöveleitä tai muita yhteiskunnan ulkopuolisia, jotka eivät kuulu porvarilliseen maailmaan. Tässäkin luotan lukijan ymmärrykseen. Luotan myös lukijan kykyyn ymmärtää satiiria, sarkasmia ja ironiaa ja tehdä omat päätelmänsä ja tulkintansa. Minun huumorini on joskus todella mustaa. Kaikista se ei ole hauskaa. Ei varmasti tule koskaan olemaankaan.

Tyyliini ei kuulu myöskään viimeisen päälle siloiteltu kieli. Minä kirjoitan ja piirrän kuin romantikko ja katujätkä. Minä olen toisinaan myös hyvin epäkorrekti. Sekin on ihan tietoinen valinta. Siitä voi pitää tai olla pitämättä, mutta se on minun tapani tehdä. Se on minua niin määritelmällisesti, että se ei tule muuttumaan miksikään. Rosoisuus ja kielelliset särmät ovat tietoinen tyylivalinta samalla tavalla kuin kuvittajana se, että annan kynänjäljen näkyä. Minä en koskaan tule kirjoittamaan tekoälyllä hiottua, viimeisen päälle laskelmoitua ja sliipattua kieltä, joka on hiottu markkinointitiimeissä juuri tiettyä kohderyhmää puhuttelevaksi tai tekemään digitaalista taidetta, jossa pinnat ovat siistejä, muodikkaan pastellisävyisiä, ehdottoman tasaisia, yksivärisiä ja viivat selkeärajaisia. Voi olla, että tyylini näyttäytyy sen vuoksi joillekin karuna, raakana, kotikutoisena ja jopa karkean hiomattomana. Sittenpähän näyttäytyy. Tiedän hyvin, että tyylini jakaa mielipiteitä hyvin vahvasti ja varmaan tulee aina jakamaan. Hyvä niin. Se kertoo siitä, että se on persoonallinen ja jää mieleen eikä jätä kylmäksi. Se on minulle lopulta kaikista tärkeintä.

Totta kai minua kiinnostaa kokeilla kaikenlaista uutta ja varmasti kehityn kirjoittana ja kuvittajana myös jokaisen kirjani myötä. Otan kaikesta opikseni ja haluan aina tehdä asioita hieman paremmin. Olen kuitenkin kirjoittanut fiktiota lapsesta asti ja piirtänyt yhtä kauan. Olen julkaissut ensimmäisen novellini yli kymmenen vuotta sitten ja julkaissut omia kirjojani kuusi vuotta, vähintäänkin yhden joka vuosi. Sille ajalle mahtuu myös paljon kuvituksia. Tiedostan jo melko hyvin, mikä kuuluu tyyliini ja mikä ei. Niin kannattaa lukijoidenikin tiedostaa. Silloin he tietävät ainakin mitä saavat, eivätkä odota saavansa jotain, mitä eivät tule koskaan saamaan tai kuvittele, että tulen joskus "kehittymään" eli hiomaan kaikki särmäni pois. Sellaista ei tapahdu ja jos sellaista odottaa, tulee kokemaan vain toistuvia pettymyksiä kirjojeni parissa. Minun takanani ei myöskään ole isojen kustantamoiden markkinointikoneistoa, joka sanelee minulle, miten kirjoitetaan valtavirtaa kosiskelevasti. On vain minä ja pienkustantaja, joka pitää kiinni siitä, että kirjailijan visio on aina tärkein. Sitä arvostan, enkä tästä syystä pidä myöskään mitenkään itseisarvona isolle kustantamolle pääsemistä. Minulle minun visioni on tärkein. Enkä minä tingi siitä. 

Jokaisella on tietenkin vapaus olla pitämättä taiteestani. Silloin voi jättää ostamatta ja lukematta. Minua on kuitenkin turha kritisoida jostakin, mitä en edes yritä olla. Etenkin, kun on hyvin kyseenalaista, onko se kritiikkiä alun alkaenkaan. 

Mitäs hauskaa taiteessa olisi, jos se olisi aina helposti lähestyttävää ja sisäsiistiä?