Aiheena seksityö

 Heti, kun Bela ensimmäistä kertaa ilmaantui Koukosieluihin sen kirjoitusprosessin aikana, minulle oli päivänselvää, että hän oli prostituoitu. Yhtä päivänselvää minulle oli, että jotenkin minun olisi käsiteltävä asiaa hänen näkökulmastaan. Näin syntyi kauhunovelli Maailman vanhin ammatti, joka oli eräänlainen esinäytös aiheesta.

Seksityö on aiheena tavallaan paljon esillä, mutta sitä käsitellään edelleen varsin vähän seksityötä tekevien näkökulmasta. Jos aihetta käsitelläänkin, usein genrenä on erotiikka – toki ihan ymmärrettävistä syistä, koska luonnollisesti seksityöntekijä, no harrastaa seksiä. Paljon. Eroottisessa kirjallisuudessa kuitenkaan harvoin käsitellään seksityön pimeitä puolia ja vaikeita kysymyksiä, joita asiaan väistämättä liittyy. Erotiikassa yleisesti ottaen pääosassa on vain nautinnollinen seksi, josta nyt vain otetaan rahaa. Erotiikassa tyypillisesti asiat ovat yksinkertaisia, prostituoitu tekee työtä omasta halustaan, voisi lopettaa milloin vain ilman minkäänlaista stigmaa, kaikki asiakkaat ovat viehättäviä, mukavia ja kunnioittavia. Tässä genressä yleensä seksityötä romantisoidaan kohtuuttomasti.

Sitten on se toinen ääripää, joka nimenomaan keskittyy kuvaamaan ihmiskaupan uhreja. Seksityöntekijät kuvataan käytännössä orjina ja karikatyyrisen pahat parittajat pitävät kaikki heidän rahansa samalla, kun vastenmieliset asiakkaat raiskaavat heitä aina kun haluavat. Kutsun tätä tuttavallisesti kurjuuspornoksi, koska sitähän se ihan kirjaimellisesti on.

Nämä molemmat ääripäät voi toki tehdä hyvin tai huonosti jos tietää, mitä tekee. Niitä voi myös yhdistellä onnistuneesti, jolloin lopputuloksena voi olla kiehtova, seksityön monet puolet tunnustava romaani kuten esimerkiksi Artemis Kelosaaren esikoisromaani Omenatarha, joka on paitsi erotiikkaa, myös kauhua ja kauhun keinoin se käsittelee myös mm. lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Kelosaaren romaanissa kontrasti luksusprostituoidun ja alaikäisten ihmiskaupan uhrien välillä on raju, mutta toimiva. Omenatarha on siitäkin poikkeuksellinen, että sen päähenkilöt ovat miehiä ja poikia. Tämä on melko harvinaista, yleensä seksityötä kuvataan naisten näkökulmasta.

Itse ajattelen, että jos haluaa edes yrittää käsitellä seksityötä sellaisena kuin se on, on ensi alkuun ymmärrettävä sen kaikki puolet, kuten myös se, miten näitä eri puolia on kirjallisuudessa käsitelty. Esikuvina minulle toimivat ennen kaikkea Camila Sosa Viladan hieno maagis-realistinen romaani Yöeläimiä, joka kuvaa sukupuoleltaan moninaisten seksityöläisten yhteisöä ja Virgine Despentesin groteski Pane mua. Molemmat kirjailijat ovat itse julkisesti kertoneet tehneensä seksityötä. En lukenut kirjoja kuitenkaan siksi, että olisin ajatellut niitä omakohtaisina kuvauksina vaan koska halusin ymmärtää, miten seksityöntekijät itse sanoittavat työtään kaunokirjalliseen muotoon. Fiktion lukijana minua ei kiinnosta se, mikä on totta ja mikä ei. Minua kiinnostaa se, miten tarina on rakennettu ja onko se hyvä.

Toki minulle tämä oli vasta lähtökohta ajatusprosessilleni. Koska kirjoitan fantasiamaailmasta, en mitenkään välttämättä pyri käsittelemään seksityötä sellaisena kuin se on meidän maailmassamme.

Minulle oli alusta asti selvää, että Belan tarina ei ole mikään uhritarina. Hän ei pidä itseään uhrina, enkä näin ollen minäkään pidä – edes silloin, kun mieli tekisi. Tästä huolimatta en edelleenkään osaa tyhjentävästi vastata kysymykseen siitä, tekeekö hän työtään täysin vapaaehtoisesti vai ei. Jotta siihen voisi vastata pitäisi pystyä vastaamaan siihen, mitä vapaaehtoisuus ja valinnanvapaus edes tarkoittavat maailmassa, jossa hän elää ja hänen asemassaan olevalle ihmiselle? Juuri tätä kysymystä pyörittelen Melalossa, eikä se ole todellakaan mitenkään yksiselitteinen. Joutunen jättämään lopullisen vastauksen niin sanotusti lukijan päätettäväksi.

Itse tyydyn toteamaan, että vaihtoehtoja on aina – mutta kokonaan toinen asia on se, kuinka paljon, onko mikään niistä alun alkaenkaan kovin hyvä ja voiko huonoimmalta vaihtoehdolta vaikuttava sittenkin olla se paras?