Victor Hugo ja rosoinen vähemmistöpunk osa 1.

Victor Hugoa (1802-1885) tuskin tarvitsee kummemmin esitellä kenellekään, joka tuntee klassikkonsa. Käsittelen tässä hänen yhtä tunnetuimpaa teostaan Pariisin Notre-dame (paremmin tunnettu Notre-Damen kellonsoittajana) rosoisen vähemmistöpunkin näkökulmasta.

Sen verran Hugosta voi henkilönä kertoa, että hän oli koko elämänsä innokas ihmisoikeuksien puolustaja, mikä näkyy hänen tuotannossaan. Hän oli myös romantikko, joka samalla kehitteli esimerkiksi groteskin teoriaa aikana, jolloin kirjallisuudentutkimus oli tieteenlajina vielä lapsenkengissään. Hän joutui mm. maanpakoon vastustaessaan Napoleonin hallintoa, vastusti kuolemanrangaistusta ja onnistui jopa vaikuttamaan kuolemanrangaistuksen poistamiseen useissa maissa. Hän vaikutti osaltaan myös siihen, että kirjailijoiden ja taiteilijoiden tekijänoikeuksista tehtiin kansainvälinen Bernin sopimus. Hugo onnistui myös omana aikanaan pelastamaan Notre-Damen purkamiselta. Tänä päivänä voi olla vaikea kuvitella, että kirkko oli todella purku-uhan alla, mutta Hugon aikana se oli pahasti rappeutunut ja vasta Hugon romaani todella teki siitä Pariisin tunnusmerkin, joka se tänä päivänä on.

Hugo oli monella tavalla edelläkävijä ja häntä voi hyvällä tahdolla pitää myös rosoisen vähemmistöpunkin edelläkävijänä ja esivanhempana. Hugo kuvaa erinomaisen terävästi oman aikansa luokkayhteiskunnan väliinputoajia ja nostaa esiin erilaisten stigmatisoitujen ihmisryhmien näkökulmia tavalla, joka on hyvinkin modernia ja edistyksellistä myös meidän aikamme näkökulmasta. Hänen keskeiset henkilönsä ovat köyhiä, rangaistusvankeja, prostituoituja, romaneja, kodittomia, vammaisia ja muita yhteiskunnan pohjasakaksi katsottua väkeä. Hän kuvaa kaikkia hahmojaan ymmärtäen, mutta silottelematta särmiä.

Huom! Juonipaljastus!

Pariisin Notre-damen yksi päähenkilöistä, Quasimodo on todennäköisesti kirjallisuushistorian kuuluisimpia vammaisia. Quasimodohan on tunnetusti kyttyräselkäinen, mutta myös kuuro ja romanitaustainen. Eräässä Pariisin Notre-damen hyytävimmistä kohtauksista Quasimodo joutuu oikeuteen ja myös tuomari sattuu olemaan kuuro. Tuomari kuitenkin peittelee vaivaansa ja tilanne päättyy siihen, että tuomari ei kuule Quasimodon vastauksia eikä Quasimodo hänen kysymyksiään. Quasimodo saa tämän vuoksi lopulta kovemman tuomioin kuin ansaitsi. Hugon tarkkanäköinen satiiri kuljettaa kohtausta erittäin terävästi ja luo jännitettä, jota lukija ei voi kuin ihaillen ja vähän kauhuissaan seurata. Kohtauksessa sanoitetaan myös jotain hyvin oleellista rosoisesta vähemmistöpunkista. Kuinka usein tänäkään päivänä kirjoissa itse asiassa näkyy kohtauksia, joissa kaksi vammaista hahmoa keskustelevat keskenään ilman että edes kohtaavat toisiaan vammaisina - eli jostain ihan muusta kuin vammastaan - mutta silti omista lähtökohdistaan käsin? Kuinka usein edes modernissa kirjallisuudessa törmää kohtauksiin, joissa kahden vammaisen välille on heidän omista lähtökohdistaan käsin rakennettu jännittävä ja kiinnostava konflikti ja jossa heidän välillään on myös selkeä valta-asetelma? Täytyy sanoa, että olen törmännyt vastaavaan harmillisen harvoin, vaikka olen sentään kirjallisuudentutkija.

Juonipaljastus päättyy.

Lainaan hieman Kirjavinkkien arvostelua Kristen Lopezin kirjasta Popcorn Disabilities: The Highs and Lows of Disabled Representation in the Movies. Kriitikko Titta Lidström kirjoittaa:

"Kirja aloittaa aikahypyllä 1800-luvulle Charles Dickensin Joulukertomukseen, eli suoraan huonojen vammaishahmojen alkujuurille. Yksi tarinan keskeisistä sivuhahmoista on kuuluisa Pikku Tim, heikko ja liikuntavammainen lapsi, joka on kuitenkin poikkeuksellisen lempeä ja hyväntahtoinen toivon ja moraalin ääni. Hän on lopulta se vipuvarsi, joka opettaa kitupiikki Ebenezer Scroogelle kuinka olla parempi ihminen. Pikku Tim onnistuu tässä niin hyvin, koska hän on enemmän symboli kuin persoona. Hänen ainoa ominaisuutensa vammaisuutensa lisäksi on moraalinen puhtaus, eikä hän muita ominaisuuksia tarvitse, koska Ebenezer Scrooge on tarinan näkökulmahenkilö. Tämä on tarinankerronnassa suosittu malli, jossa vammainen hahmo ei ole tarinan subjekti, vaan vain väline jonkun muun henkiselle kehitykselle. Vammaisuus ikään kuin elelee jossain niin kaukana ihmisyyden reunamilla, ettei katsojan voi tai tarvitse siihen samaistua."

Lopez käsittelee elokuvia. En ole hänen kirjaansa lukenut, mutta uskallan tämän perusteella olettaa, että hän varmaan laskee Quasimodon hahmon elokuvaversiot samaan kategoriaan, mikä on täysin ymmärrettävää. Elokuvaversioissa Quasimodo on tyypillisesti joko hirviö tai täysin enkelimäinen hahmo. Hugon Quasimodo ei kuitenkaan ole kumpaakaan. Hän on kaikin tavoin hyvin inhimillinen niin hyvässä kuin pahassa. Hän on myös aktiivinen toimija, joka tekee virheitä, käyttäytyy toisinaan ikävästi ja on ihan syystäkin katkera ja vihamielinen, mutta myös traaginen ja hahmo, johon lukija pakotetaan samaistumaan. Lyhyesti sanottuna hänen kaikki motiivinsa ja tunteensa ovat täysin ymmärrettäviä.

Toinen romaanin tärkeä henkilö Esmeralda taas lienee kirjallisuushistorian kuuluisimpia romanityttöjä. Niille, jotka tuntevat Esmeraldan vain elokuvien pohjalta, on syytä tähdentää, että Hugon Esmeralda ei ole mikään stereotyyppinen tumma ja tulinen viettelijätär, jollaisena hänet yleensä elokuvissa esitetään. Päinvastoin: hänen neitseellistä viattomuuttaan korostetaan joka käänteessä ja hän puolustaa siveyttään tarvittaessa jopa puukolla uhaten. Hugon Esmeralda on toisinaan myös vähän hömelöllä, mutta myös traagisella tavalla naiivi teinittyö, joka joutuu tahtomattaan ja pääosin edes itse sitä tajuamattaan miesten himojen kohteeksi ja joka yrittää vain toimia oikein omista lähtökohdistaan.

On totta, että Hugo kuvaa Esmeraldaa kuten romantikot tuohon aikaan tyypillisesti kuvasivat romaneja. Toisin sanoen kuvaus on modernin maailman mittapuilla turhankin eksotisoiva. Romanit kuvataan myös ryhmänä yhteiskunnan laidalla elävänä joukkona, joka tyypillisesti elättää itseään melko epämääräisilläkin keinoilla. Heitä kohtaan osoitetaan kuitenkin myös samanlaista ymmärrystä kuin kaikkia muitakin laitapuolen kulkijoita kohtaan. 

Hugo oli omaan aikaansa nähden moderni, mutta ei hän ole moderni sellaisena kuin me sanan ymmärrämme. Hän on kaikesta edistyksellisyydestään huolimatta 1800-luvun mittapuulla edistynyt, mikä ei tietenkään tarkoita eikä voikaan tarkoittaa samaa kuin meidän aikamme mittapuulla. Hän ei ole täysin vapaa aikansa nihkeistä asenteista. Hän ei myöskään ole realisti eikä häntä voi sellaisena arvioida. Tästä huolimatta myös Esmeralda näyttäytyy kokonaisena ihmisenä ja uskottavana kuusitoistavuotiaana teinityttönä, joka on aktiivinen ja omilla ehdoillaan toimiva hahmo - joskin toisinaan myös vähän ärsyttävä, mutta tämäkin on hänelle selvästi suunniteltu ja tarkoituksenmukainen luonteenpiirre, joka tekee hänestä inhimillisen.

Juonipaljastuksia!

Esmeraldan loppu on traaginen, sillä hänet hirtetään rikoksesta, jonka hän tunnustaa kidutuksen jälkeen. Kriittisempi lukija voisi ajatella, että viaton romanityttö alistetaan lopulta vain tragedian välineeksi, mutta toisaalta Hugo myös pääse samalla sivaltamaan ihan syystäkin oikeuslaitoksen toimintaa ja nostaa esiin oman aikansa yhteiskunnan epäkohtia. Lukijan sympatiat ovat myös  loppuun asti Esmeraldan puolella. Hugo ei myöskään paljon anna armoa häntä himoitseville vanhemmille miehille. Kertoja ei peittele vastenmielisyyttään kuvatessaan esimerkiksi sitä irstasta himoa, jota Esmeraldaa paljon vanhempi Claude Frollo tuntee eikä Esmeraldan naiivia ihastumista härskisti hyväksikäyttävä Febos saa paljon enempää ymmärrystä. Kertoja siis lopulta suhtautuu varsin kriittisesti siihen, että miehet näkevät teini-ikäisen Esmeraldan keskimäärin vain seksiobjektina. 

Juonipaljastukset päättyvät.

Jos pystyy pääsemään yli tietyistä vanhanaikaisuuksista ja on lukijana tarpeeksi jaksamista, Hugo on ehdottoman tutustumisen arvoinen. Kärsivällisyyttä Hugo vaatii, etenkin nopeatempoisiin juonenkäänteisiin tottuneille. Hugolla on valitettavasti myös taipumusta jaaritella. Hän mm. kuvaa peräti kymmenen sivun verran Notre damen julkisivua, totta kai myös sellaisessa tarinan käännekohdassa, jossa ollaan juuri päästy jännittävään kohtaan ja sen jälkeen vielä kymmenen sivua linnun perspektiiviä. Hänellä on taipumusta myös rönsyillä sivuraiteille, mutta kaikilla rönsyillä on kuitenkin lopulta paikkansa. Hugon tyyli taatusti jakaa mielipiteitä, eikä se ole kaikkein helpoimmasta päästä, mutta palkitsee kyllä lopulta lukijansa. 

Voin ihan auliisti myös myöntää, että Hugo on varmasti yksi suurimpia kirjallisia vaikuttajiani. Ennen kaikkea Hugo kirjoittaa mielettömän kauniisti ja hänellä on pettämätön dramatiikan taju. Hän on myös äärimmäisen tarkkanäköinen aikansa kuvaaja ja häntä lukiessaan on helppo kuvitella silmiensä eteen 1800-luvun Pariisin varjoisat kujat.