TOP 10 lapsuuteni rakkaimmat kotimaiset kirjat

Nostan tänään poikkeuksellisesti esiin sellaisia suomalaisia kirjailijoita, joita itse rakastin lapsena juhlistaakseni minun ja Taru Kumara-Moision yhteisen lastenkirjan Kaislankuiskeen julkkareita. Ne ovat siis tänään Lukulaarissa klo 18.00 alkaen. Näitä olisi mahdotonta laittaa järjestykseen, joten en edes yritä.

1) Tomi Kontio: Keväällä isä sai siivet.

Tämä oli ehdottomasti lempikirjojani lapsena. Osasin sen valehtelematta ulkoa melkein sanasta sanaan. Kontion tapa kirjoittaa lapsentasoisesti hyvinkin groteskia kauhua ja omalakista maagista realismia oli vielä 2000-luvulla uutta. Tänä päivänä Suomessa kirjoitetaan lapsille ja nuorille kauhua ja fantasiaa enemmän kuin aikuisille ja on kokonaisia kustantamoja, jotka ovat omistautuneet lapsille suunnattuun kauhuun. Näin ei kuitenkaan ollut silloin, kun minä olin lapsi. Silloin tällaisia kirjoja piti ihan etsimällä etsiä ja niitä harvoin myöskään markkinoitiin avoimesti kauhuna – kuten ei Kontion kirjaakaan.

Olin niin obsessoitunut kirjaan, että meillä oli siskoni kanssa tapana jopa leikkiä Huostolaa, mikä tarkoitti yllättävän usein sitä, että päädyimme ihan vapaaehtoisesti kitkemään kasvimaatamme. Vanhempamme arvostivat kovasti tätä leikkiä ja rohkaisivat siihen. Kontion kirjassa on ihan aikuisenkin näkökulmasta sen verran syvällisiä teemoja, että olen päätynyt kirjoittamaan siitä peräti kaksi tieteellistä artikkelia, joista toinen on vertaisarvioitu.

2) Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Heinähattu ja vilttitossu- sarja.

Tämä klassikkohan toki ilmestyy edelleen. Taisin kuulla tässä kirjasarjassa ensimmäistä kertaa sanalitanian "humanististen tieteiden kandidaatti", joka lapsen mielessä kuulosti lähinnä huvittavan absurdilta. Minulla ei siis toisin sanoen ollut hajuakaan, mitä se tarkoitti, mutta kun aikuisiällä valmistuin sellaiseksi, tämä klassinen kohtaus, jossa Matti Kattilakoski kirosi "humanististen tieteiden kandidaattia, joka vei hänen tutkimusideansa" nauratti minua edelleen.

Oikeastaan mikään periaatteessa realistinen lastenkirjasarja ei ole koskaan ollut minulle yhtä rakas kuin Heinähatut ja Vilttitossut. Niihin liittyy myös kaikista parhaat yhdessä lukemisen kokemukset perheeni kanssa.

3) Hannu Mäkelä: Herra Huu- sarja.

Herra Huu oli minulle lapsena erittäin tärkeä hahmo. Rakastin tuota omalaatuista, vähän pelottavaa mutta pohjimmiltaan hyväsydämistä pikku kummitusta, joka laastaroi puusta putoavat syksyn lehdet itsepäisesti, koska kuvitteli puun olevan sairas. Kirjasta löytyy myös harvinainen nimikaimani, Rimma. Vaikka Mäkelän Rimma onkin tyttö, minua jaksaa huvittaa sattuma siitä, että tämä Rimma ei ainakaan pelkää kummituksia. Varsin sopiva nimikaima kauhukirjailijalle siis.

4) Anu Holopainen: Sinisilmä.

Suomessa ei 2000-luvulla todellakaan kirjoitettu mitenkään liikaa nuortenfantasiaa. Tuolloin myös se, että fantasiakirja voisi ammentaa suomalaisesta kansanperinteestä oli ihan aidosti uusi idea. Anu Holopaisen Sinisilmä jäi tästä syystä minulle erityisesti mieleen. Fanitin muitakin Holopaisen kirjoja, mutta aivan erityisesti Sinisilmä oli minulle rakas. Erityisesti minulle jäi mieleen susi, joka kerrankin oli positiivisessa auttajan roolissa omapäiselle sankarittarelle.

Holopainen kirjoitti kunnianhimoista fantasiaa, joka ei aliarvioinut lukijaansa aikana, kun sitä tehtiin vielä erittäin vähän. Hän oli myös todennäköisesti omista kirjallisista vaikuttajistani ensimmäinen. Juuri Holopainen osoitti kirjoillaan, että näinkin voi tehdä: kyllä, myös Suomessa voi kirjoittaa fantasiaa. Juuri Holopaisen inspiroimana taisin itsekin kirjoittaa ensimmäiset oikeat fantasiatarinani.

Tuntuu jokseenkin uskomattomalta, että olen nyt Anu Holopaisen kanssa samassa paneelissa Turun kirjamessuilla. Miten tässä nyt näin kävi? Miten ihmeessä päädyn tapaamaan yhden lapsuuteni sankarittaren juuri tällä tavalla? Elämä on joskus uskomatonta.

5) Mauri Kunnas: Koiramäki-sarja

Kunnaksen Koiramäki-kirjat olivat minulle kuten varmasti monille muillekin ensimmäinen kosketus Suomen kansanperinteeseen, Kalevalaan, historiaan ja moniin kirjallisiin klassikoihin. Kunnaksen tapa kertoa ja kuvittaa historiaa kunnioittavasti, lapsentasoisesti ja äärimmäisellä pieteetillä on jotain, jota on pakko kunnioittaa.

6) Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu

Tiitiäisen satupuu on edelleen yksi rakkaimpia runokirjojani. Erityisesti Pimeä ratsastaa on minulle yhä hyvin rakas runo, joka ruokki aikuisiälläkin mielikuvitustani siinä määrin, että päädyin luomaan sen pohjalta kokonaisen mytologian tuonelaisten maailmaan.

7) Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Kukapa lapsi ei olisi rakastanut Muumeja? Tällä listalla täytyy kuitenkin erityisesti nostaa esiin Kuka lohduttaisi Nyytiä, joka oli minulle varmasti Janssonin kirjoista rakkain lapsena. Oman ujouden voittaminen ja itsensä näkyväksi tekemisen teemat puhuttelevat aikuisenakin.

8) Elina Ranta & Maija Ranta: Haltijoiden mailla, maahisten majoissa

Tämä kauniisti kuvitettu tietokirja oli ensimmäinen kosketukseni Suomen kansanperinteen ihmeelliseen maailmaan. Huomaan palaavani tähän toisinaan edelleen. Juuri tämä kirja sai minut obsessoitumaan ensimmäistä kertaa kunnolla Suomen kansanperinteestä ja sillä tiellä ollaan edelleen.

9) Yrjö Kokko: Pessi ja Illuusia

Kokon hurmaava satumaailma ihastutti minua jo lapsena. Sotaan sijoittuvat osiot tyypillisesti ohitin silloin, mutta aikuisiällä olen oppinut arvostamaan kirjaa myös syvällisemmin. Muistan myös, että lapsena minun kävi sääliksi ristilukkia.

10) Pirkko-Liisa Perttula (toim.): Kauhutarinoiden kokoelmat

Pirkko-Liisa Perttula on tehnyt todellista pioneerityötä suomalaisten lasten kauhun eteen keräämällä kauhutarinoita, joista iso osa palautuu suoraan Myytillisiin tarinoihin. Perttulan kauhutarinoiden kokoelmista erityisesti Puhelias pääkallo ja Kehtolaulu luurangolle olivat ihanan karmivia ja juuri sellaisia kirjoja, mitä luettiin salaa peiton alla taskulampun valossa.