Oikeudesta kirjoittaa vähemmistöistä

Tämä on aihe, joka puhuttaa tänä päivänä paljon. Hyvä että puhuttaa. Hyvää tarkoittavassa keskustelussa on kuitenkin tietyt ongelmansa. En pidä pelkästään hyvänä asiana, että keskustelu siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa vähemmistöistä, keskittyy niin vahvasti taiteilijan identiteettiin. 

Jokaisella on tietenkin oikeus avata identiteettiään julkisesti niin paljon kuin haluaa, mutta jokaiselle pitäisi yhtä lailla suoda oikeus olla tekemättä niin. Epäsuosittu mielipiteeni on myös, että jos taidetta lakataan arvioimasta taiteena ja aletaan sen sijaan arvioida taiteilijan identiteettiä tai kokemuksia suhteessa siihen, mitä hänellä on oikeus kirjoittaa, ajattelumme kaventuu ja kykymme erottaa fiktiota todesta hämärtyy. Se taas on kehitystä, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä.

Haluan luottaa lukijoihini. Haluan luottaa siihen, että he käsittävät fiktion olevan fiktiota.

Kirjailijan kuuluu tietenkin olla asiantuntija aiheessa, josta kirjoittaa. On kuitenkin todella monia tapoja olla asiantuntija. Kokemusasiantuntijuus on yksi mahdollisuus, mutta ei suinkaan ainoa. Kaikki taustatutkimus on lopulta yhtä arvokasta - ja pääasia on, että sitä tekee ja tietää, mistä näkökulmasta kirjoittaa. Kirjailijalla on mielestäni aina sekä vapaus, että vastuu kaikesta mitä tekee. Vastuun ottaminen kirjailijana tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos kirjoittaa sorretuista vähemmistöistä, pystyy vastaamaan asiasta suoraan heille, katsomaan heitä silmiin uhriutumatta kovastakaan kritiikistä ja perustelemaan aidosti, miksi on tehnyt sellaiset ratkaisut kuin on tehnyt.

Monelle tuntuu tulevan yllätyksenä, että voin ajatella näin, vaikka kuulun itse useampaan vähemmistöön. Tämän tarkemmin en määrittele enkä tule määrittelemään identiteettiäni julkisesti. Alunperin puhuin asiasta myös luennollani täysin spontaanisti – kenties hiukan provokatiivisena vastauksena kysymykseen siitä, miten varmistun siitä, että kuvaan vähemmistöjä kunnioittavasti ja käytänkö esimerkiksi vähemmistöön kuuluvia esilukijoita. Myönnän, että saatoin hieman ärsyyntyä kysymyksestä ja pamautin vastaukseni ennen kuin ehdin ajatella asiaa. Se yllätti minut itsenikin. Minun ei todellakaan ollut tarkoitus tehdä sitä. Se vain tapahtui. Sanat tulivat suustani itsestään ja tajusin vasta sen jälkeen, kun ne tulivat suustani, mitä olin tullut sanoneeksi. En tiennyt, että sellainen on mahdollista, mutta näköjään on. 

Totuus on, etten ollut valmistautunut vastaamaan kysymykseen, koska minulla ei ole koskaan käynyt mielessäkään, että joutuisin puolustamaan oikeuttani kirjoittaa. En kuitenkaan ärsyyntynyt siksi, ettei tällaista saisi kysyä vaan siksi, että kysymyksen muotoilusta oli aivan ilmeistä, että minun oletettiin kirjoittavan enemmistön näkökulmasta. Tuskin kukaan olisi kehdannut kyseenalaistaa oikeuttani kirjoittaa vähemmistöistä, jos olisin kertonut asiasta jo luennon alussa. En minä ainakaan kehtaisi. Kysymys oli silti täysin relevantti tilanteen huomioon ottaen. Paljon kertoo kuitenkin, mitä sen jälkeen tapahtui. Yleisön ilmeet olivat niin yllättyneitä, etten oikein tiennyt, mitä siitä olisi pitänyt ajatella. 

Jälkikäteen tulin ajatelleeksi, ettei minulla ollut muita vaihtoehtoja kuin puhua asiasta. Tilanne kertoo paljon siitä, miten hankalaan asemaan kirjailija voi joutua, jos identiteetti on ainoa mittari sille, mistä ja miten kirjailijalla on oikeus kirjoittaa. Etenkin silloin, jos tämä identiteetti pakotetaan julkisesti ruodittavaksi. Sellaisessa tilanteessa tulee pahimmillaan myös hyvin haavoittuvaksi. Toisaalta on hienoa, että lukijat ovat valveutuneita. On hienoa myös, että lukijat osaavat vaatia kirjailijalta asiantuntemusta, haastavat ja haluavat tietää, että etenkin herkistä aiheista kertovat kirjat, jotka kertovat sorretuista ihmisryhmistä, on tehty oikein. Mutta se herättää väistämättä myös kysymyksen siitä, mitä kaikkea kirjailijana on velkaa lukijoilleen ja yleisölleen? Kysymys siitä, kuinka paljon kirjailijalla on velvollisuus kertoa itsestään, on sekin mielenkiintoinen etenkin näinä autofiktiota palvovina aikoina, jolloin kirjallisuuden näkyvyys on pitkälti henkilöjuttujen varassa. Onko kirjailijalla velvollisuus olla kiinnostava tarina, jotta hänen kirjansa myisivät? Kuinka paljon vähemmistökirjailijalla on velvollisuus avata identiteettiään ja mikä riittää siihen, että on lunastanut oikeutensa kirjoittaa ja olla olemassa kirjallisella kentällä?

Suomessa melko harva kirjailija tietääkseni nostaa edelleenkään päähenkilöikseen hahmoja, jotka kuuluvat useampaan kuin kahteen vähemmistöön. Olin ehkä naiivi kuvitellessani, että voisin kirjoittaa tällaisia kirjoja ja puhua niistä julkisesti ilman, että oma identiteettini koskaan tulisi puheeksi. Että voisin vain kirjoittaa kuten haluan ilman että ketään kiinnostaisi tietää minusta sen enempää. 

Tässä on vain se ongelma, että minua ei kiinnostaisi puhua aiheesta julkisesti. Olisi silti naurettavaa uhriutua siitä, että minut tavallaan pakotettiin siihen, koska itse tyrkytin itseni puhumaan kirjoistani ja pyysin yleisökysymyksiä. Uhriutuminen ei muutenkaan kuulu tyyliini. Ja olisinhan tietenkin voinut myös valehdella ja vastata jotain ympäripyöreää. Sellainen ei kuitenkaan mielestäni kuulu hyviin tapoihin. Silti minua ei myöskään kiinnosta kertoa yksityisasioistani luennoilla, joiden pitäisi käsitellä kirjojani - ainakaan enempää kuin on pakko. Näköjään tämä on kuitenkin aihe, johon minun on otettava kantaa myös julkisesti, pidin siitä tai en. Haluan kuitenkin itse määritellä, miten otan asiaan kantaa ja miten asiasta kerron. Siksi tämä kirjoitus. 

Olen miettinyt tätä paljon. Olen miettinyt asiaa myös siltä kannalta, miksi jokaikisen luentoni jälkeen minulta kysellään taustatöistäni. Kirjoitan kuitenkin spekulatiivista fiktiota. En tiedä kuinka moni muu spekulatiivisen fiktion kirjoittaja kuulee tällaisia kysymyksiä joka kerta, kun puhuu kirjoistaan. Varmaan jotkut kuulevat. Silti uskoisin, että tällaiset kysymykset ovat yleisempiä realististen, historiallisten romaanien kirjoittajille. Kaikki tietysti riippuu myös siitä, millä tavalla kirjoistaan puhuu. 

Haluaisin uskoa, että kysymykset taustatyöstä johtuvat siitä, että ihmiset ovat vilpittömästi kiinnostuneita kansanperinteestä ja historiasta ja siitä, mikä minua inspiroi. Olen aina vastannutkin kysymykseen taustatöistä kertomalla ennen kaikkea seikkailuistani arkistoissa. Minulla ei ole käynyt koskaan ennen mielessäkään, että kenties jotkut kysyjät ovat odottaneet vastaukseksi jotain ihan muuta, mutta eivät ole osanneet muotoilla kysymystään muutenkaan. Oli miten oli, aihe puhuttaa. Se, mikä sille on syynä, on lopulta yhdentekevää. Aihe kiinnostaa selvästi, joten olen avannut nettisivuilleni uuden osion, jossa avaan taustatyöprosessiani. Listaan lähteisiini kaikenlaista, mikä on ollut kirjoitusprosessissa tavalla tai toisella apuna animaatioista, tieteellisistä artikkeleista ja satukirjoista lähtien. Sivu päivittyy aina, kun muistan lisäillä sinne jotain. Nähtävästi tämä on ollut monille myös kiinnostava avaus, koska sivuni tilastot kertovat, että tässä osiossa on parin päivän sisällä vierailtu todella paljon.

Tämän pienen, mutta täydentyvän lähdeluettelon pohjalta jokainen voi arvioida, millainen oikeutus minulla on kirjoittaa kuten kirjoitan. Sen ohella voin todeta, että minä voin vain tehdä kirjailijana parhaani. Se olkoon lukijoideni päätettävissä, olenko tehnyt. Jos se ei riitä, sitten minun on varmaan kirjoitettava seuraava kirjani paremmin ja tehtävä enemmän. Seison siitä huolimatta kirjojeni takana myös silloin, jos joku pahastuu tai ei pidä niistä. Kaikki tunteet suotakoon kaikille lukijoilleni. 

Erityisesti Melalossa ja Koukosieluissa näkyy vahvasti romanikulttuuri minulle tärkeänä inspiraationa. Minulla on maailmanrakennuksen kannalta relevanttien syiden ohella myös henkilökohtaiset syyni, miksi inspiroiduin juuri romanikulttuurista ja mytologiasta. Halusin ennen kaikkea luoda aquiloille kulttuurin, jossa periaatteessa konservatiivinen uskomusjärjestelmä voi päätyä hyväksymään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt hylkäämättä omia perinteitään. Minulle on aina ollut tärkeää kuvitella asiat toisin ja luoda todellisuuksia, jotka ovat todempia kuin tosi. Avaan asiaa mielelläni tarkemmin, jos kuka tahansa romani haluaa kuulla lisää, mutta se ei ole keskustelu, jota käyn valtaväestön kanssa tai julkisesti.

Olen tullut siihen tulokseen, että kirjoittaessani vähemmistöistä olen tilivelvollinen vain heille. Tästä syystä olen tehnyt sellaisen ärsyttävän periaatepäätöksen, etten vastaa kysymyksiin identiteetistäni tai mistään muistakaan yksityisasioistani julkisesti. Toinen ärsyttävä linjaukseni on, etten vastaa aihetta koskeviin kysymyksiin myöskään yksityisesti paitsi siinä tapauksessa, jos joku vähemmistöön kuuluva lukijani haluaa keskustella aiheesta. Tuntemattomien enemmistöjen edustajien kanssa en keskustele asiasta missään tilanteessa, koska asia ei kuulu heille, vaikuta heidän elämäänsä tai kosketa heitä mitenkään. Pohjimmiltaan syy on myös se, että haluan tulla arvioiduksi ensisijaisesti kirjailijana samoilla kriteereillä kuin kaikki muutkin. Tämä ärsyttävä pikku protestini siis pakottaa toivottavasti keskustelemaan kirjoistani jatkossakin ihan vain kirjallisuutena. Minulla on tämä ärsyttävä linjaus myös siksi, etten ole enemmistöille mitään selityksiä velkaa. Ja vähemmistöt ovat joka tapauksessa ensisijainen yleisöni. 

Huomautus: Tämä blogikirjoitus on kerran poistettu sivuiltani, mutta palautettu nyt muokattuna ja hieman vähemmän kärkkäänä.