Lapsuus, aikuisuus ja näkymätön nuoruus historiallisessa fantasiamaailmassa
Meidän aikanamme voi tuntua käsittämättömältä ajatukselta kuinka no, nuori koko nuoruuden käsite on. Nykyään lapsuus, nuoruus ja aikuisuus ymmärretään kukin omina erityisinä elämänvaiheinaan, johon kuuluvat tietyt kehitysvaiheet. Näin ei ole todellakaan aina ollut. Tilannetta kuvaa hyvin esimerkiksi se, että ensimmäiset vain lapsille suunnatut kirjat kirjoitettiin niinkin myöhään kuin 1800-luvulla. Sitä ennen lapsia ei ajateltu kirjallisuuden kuluttajina käytännössä lainkaan. Nuortenkirjallisuudella taas on hädin tuskin sadan vuoden mittainen historia. Se on häkellyttävän lyhyt aika suhteessa koko kirjallisuuden historiaan.
Totta kai jo ikivanhoista kansanrunoista löytyy lapsille suunnattuja runoja, erilaisia leikkirunoja ja kehtolauluja. Monissa runoissa myös käytetään sanaa nuori ja puhutaan nuoruudesta. Tiettävästi myös ensimmäiset maininnat siitä, että nuoriso on pilalla, löytyvät jo muinaisesta Babyloniasta. Tarina ei kerro miksi, tai minkäikäinen kirjoittaja itse oli, mutta oletettavasti nuoriso pukeutui väärin tai heillä oli ties mitä ihmeellisiä hullutuksia ja outoja ajatuksia. Sokratesta taas tunnetusti syytettiin nimenomaan nuorison turmelemisesta.
Se, että sanat lapsuudelle ja nuoruudelle ovat olleet olemassa ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsuutta ja nuoruutta olisi varsinaisesti ymmärretty ainakaan samoin kuin modernina aikana. Yllättävän usein unohtuu, että esimerkiksi nykynäkökulmasta raa'at Grimmin sadut olivat todellisuudessa lapsille suunnattuja, siistittyjä versioita vielä brutaaleimmista kansansaduista. Juuri Grimmin veljekset elivät aikaa, kun lapsia alettiin ensimmäistä kertaa vakavissaan ajatella kirjallisuuden kuluttajina. Grimmin veljekset huomasivat, että lapset olivat alkaneet kiinnostua heidän keräämästään perinteestä ja koska kansansadut olivat täynnä seksiä ja väkivaltaa ja lasten kiinnostus näitä teemoja kohtaan koettiin kiusallisena, Grimmit päätyivät siistimään alkuperäisiä satuja ja lisäämään niihin omia moraalisia opetuksiaan. Ennen Grimmejä kansansatuja kuuntelivat kaikki vauvasta vaariin. Kenellekään ei tullut mieleenkään sensuroida lapsilta mitään. Tällä oli monenlaisia vaikutuksia.
Esimodernissa maailmassa lapset ja nuoret keskimäärin ymmärrettiin pieninä ja kehittyvinä aikuisina. Tästä syystä lapsityövoima oli esimodernissa maailmassa normi. Lapsen ajateltiin kasvavan kunnolliseksi aikuiseksi vain, jos hänet kasvatettiin pienestä asti tekemään töitä oman säätynsä mukaisesti. Agraarimaailmassa toki myös kaikkien työpanosta ihan aidosti tarvittiin. Lapsityövoiman normia alettiin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa vasta 1800-luvulla. Silloinkin se kuitenkin merkitsi Suomen oloissa sitä, että vielä 1800-luvun puolivälissä Finlaysonin tehtaalla sanottiin työtä hakevalle kymmenvuotiaalle, että tule vuoden päästä uudestaan. Ajatus tuntuu modernista ihmisestä hurjalta, mutta sekin, että kymmenenvuotiaita ei otettu tehdastöihin, oli aikanaan valtava edistysaskel. Se kertoo paljon maailmasta, jossa ihmiset elivät ja siitä, miten nopeasti asiat ovat muuttuneet satojen vuosien aikana.
1800-luku oli käsittämättömien kontrastien aikaa. Maailma modernisoitui vauhdilla. Elintaso kasvoi ja etenkin keskiluokka vaurastui, mutta samaan aikaan syntyi kokonaan uusi kurjaliston luokka, jolla ei ollut varaa edes perustarpeisiin. Yläluokkaisissa piireissä puhuttiin ensimmäistä kertaa vakavissaan lasten oikeuksista ja lapsuutta romantisoitiin puhtaana viattomuuden aikana. Samaan aikaan kuitenkin etenkin köyhien lapsien lapsuus oli olemattoman lyhyt ja päättyi aikuisuuteen ilman minkäänlaista välivaihetta. Vielä 1900-luvulla myös ajateltiin yleisesti, että lapsi kasvaa suoraan aikuiseksi ja lapsuus päättyi viimeistään murrosikään.
Tuonelaisten maailma ei ole mikään suora historiallinen aikakausi, mutta siinä eletään juuri tällaista välivaihetta, jossa nuoruutta ei ole käytännössä olemassakaan. Tuonelaisten maailmassa viisitoistavuotiasta pidetään aikuisena ja sitä nuorempaa lapsena. Viisitoistavuotias tuntui minusta modernina ihmisenä sopivalta rajapyykiltä aikuisuudelle, vaikka todellisuus oli usein vielä karumpi, kuten yllä oleva esimerkki hyvin osoittaa. Ei ole kuitenkaan sattumaa, että juuri viisitoistavuotias on ensimmäistä kertaa rikosoikeudellisessa vastuussa ja että juuri viisitoistavuotias menee joko rippi - tai Prometheus-leirille. Entisaikaan ripille pääsy oli nimenomaan aikuisuuden merkki ja merkitsi mm. sitä, että oli lupa mennä naimisiin. Ei ollut myöskään mitenkään epätavallista, että viisitoistavuotias muutti pois kotoa.
Tuonelaisten maailmassa tämä merkitsee montaa asiaa eikä kirjailijana ole aina helppoa pysyä mukana siinä, missä kaikessa se näkyy. Outoa kyllä, silloin tällöin huomaan itsekin unohtavani, miten nuoria henkilöni ovat. Toisinaan olen niin syvällä maailmassani, että viisitoistavuotias on minullekin täysin luontevasti aikuinen, mutta kolmentoistavuotias lapsi - kunnes taas havahdun ja huomaan, että eihän se nyt ihan niin mene. Jokainen moderni ihminen käsittää tämän, mutta entä sitten, kun ei ole kyse modernista maailmasta eikä moderneista ihmisistä? Entä sitten, kun on kyse siitä, miten nuori itse ajattelee omasta tilanteestaan maailmassa, jossa hänen on valittava lapsuus tai aikuisuus ja kumpikaan ei täysin sovi häneen? Pitävätkö viisitoistavuotiaat itseään ja toisiaan aikuisina? Tai pitävätkö sitä nuoremmat itseään lapsina? Missä heidän näkökulmastaan raja lapsuuden ja aikuisuuden välillä kulkee, kun välimuotoja ei ole?
Nämä eivät ole mitenkään helppoja kysymyksiä. En tiedä onko niihin mitään kovin yksinkertaista vastausta myöskään. Mutta harvoinpa taiteilijana on yksinkertaisten kysymysten äärellä. Haluan myös luottaa lukijaani ja siihen, että hän tekee kaikesta huolimatta omat tulkintansa ja ymmärtää kirjani kuten haluaa ymmärtää. Kuka minä olen siihen puuttumaan lopulta?
Joskus vaikeinta on hahmottaa, missä kulkee se hieno raja, jossa maailma ja hahmojen käytös muuttuu lukijalle liiankin vieraannuttavaksi - ja toisaalta mikä on liian modernia, että se rikkoo huolella luodun toisen maailman tunnelman? Kuinka paljon outoudella voi ja kannattaa leikitellä? Tai onko joissakin kohdissa ihan relevanttiakin tavallaan pakottaa lukija myös katsomaan välillä meidän maailmamme ja pudottaa pois fantasiamaailmaasta?
