Kodittomuus ja asunnottomuus tuonelaisten maailmassa
Somekuplassani on keskusteltu viime päivinä poikkeuksellisen paljon asunnottomuudesta. Itse käytän mieluummin sanaa koditon kuin asunnoton. Yleensä se kuvaa tilannetta paremmin. Asunnoton ei kliinisyydessään kerro hirveästi siitä, mistä itse asiassa on todella kyse tai sanoita sitä, miten moninaisia tilanteet voivat olla. Käytän itse yleensä sanaa koditon, koska se sanoittaa paremmin sitä, mistä ilmiössä on pohjimmiltaan kyse: oman tilan ja yksityisyyden puuttumisesta ja siitä, ettei ole paikkaa mihin mennä ja missä olla turvallisesti. Kodittomuus voi toki olla myös niin sanottua henkistä kodittomuutta. Tällöin on kuitenkin yksinkertaisempaa puhua juurettomuudesta, osattomuudesta tai jopa syrjäytymisestä, koska henkinen kodittomuus ei suoraan liity siihen missä ja miten asuu, vaan se on yksilön syvempi tunnekokemus siitä, ettei kuulu oikein mihinkään.
Asunnottomuuden ja kodittomuuden koko kirjon tiedostaminen tuntuu olevan yllättävän monelle vaikea ymmärtää. Havainnollistan asiaa muutamalla esimerkillä, jotka toivottavasti valaisevat myös sitä, miksi koditon on mielestäni useimmissa tapauksissa parempi termi kuin asunnoton.
Teknisesti ottaen esimerkiksi tyytyväisinä asuntoautollaan maailmaa kiertävät hyvätuloiset ihmiset, jotka ovat omasta valinnastaan voineet ja halunneet heittäytyä pois oravanpyörästä ovat asunnottomia. He eivät kuitenkaan ole kodittomia, koska heillä on turvallinen, joskin liikkuva koti lisäksi turvaverkko, joka mahdollistaa sen, että he voivat vain lakata olemasta asunnottomia kunhan haluavat vihdoin asettua paikalleen. He tekevät tyypillisesti melko hyväpalkkaisia töitä liikkuvasta kodistaan käsin ja heillä on usein esimerkiksi rahat säästössä takuuvuokraan. Yleensä tällaiset ihmiset myös saavat asunnonkin heti, kun tarvitsevat - yleensä vieläpä kohtuullisen nopeasti haluamaltaan paikalta.
Lyhyesti sanottuna ihminen, joka on syystä tai toisesta omasta valinnastaan asunnoton, ei ole koditon eikä tällaisten asunnottomien tilannetta voi millään tavoin verrata ihmiseen, joka on koditon. Eli sellaiseen ihmiseen, joka pahimmillaan nukkuu yönsä kadulla, on jatkuvassa laitoskierteessä, koska ei ole muutakaan paikkaa tai yöpyy siellä, minne sattuu pääsemään ilman mitään mahdollisuutta olla omassa rauhassaan ja omassa tilassaan. Silti teknisesti ottaen eli toisin sanoen viranomaisten näkökulmasta nämä täysin eri maailmoista olevat tilanteet ovat samalla viivalla ja kaikkia kutsutaan asunnottomiksi, vaikka käytännössä heitä ei muuten yhdistäisi mikään.
Juuri tästä syystä ihmistä, jolla ei ole mitään turvallista ja omaa paikkaa mihin mennä, olisi järkevämpää sanoa kodittomaksi. Tällä logiikalla esimerkiksi perheväkivaltaa kokevaa ihmistä voisi myös suoraan sanoa kodittomaksi, vaikka hänellä olisi asunto. Kodittomuus sanana kertoo tilanteesta kaiken oleellisen, koska se tekee selväksi, että vaikka ihmisellä kuinka olisi asunto, se ei auta mitään, jos tuo asunto ei ole koti, missä on turvassa.
Olen käsitellyt kirjoissani varsin paljon niin asunnottomuuden koko kirjoa kuin kodittomuuttakin ja myös laajemmin osattomuutta. Teknisesti ottaen kaikki romaanieni päähenkilöt ovat suurimman osan ajasta asunnottomia. Pohjolan tuonelaiset asuvat esimerkiksi telttojen tapaisissa, mukana kannettavissa asumuksissa, joita he kutsuvat suojauseiksi. Tämä on minun keksimäni sana, joka tulee suojan ja asumuksen yhdistelmästä, koska sellainen suojausi on. Pohjolan kielessä ei edes ole sellaista sanaa kuin koti. Silti, koska asumismuoto on tuonelaisille vapaaehtoinen ja he aivan kiistatta mieltävät suojausit samalla tavalla kuin ihmiset yleensä mieltävät kodin, he eivät oikeastaan ole kodittomia vaan nimenomaan asunnottomia. He myös voisivat halutessaan asua toisinkin, mutta eivät halua.
Aquilot taas asuvat tyypillisesti vankkureissa. He ovatkin eräänlaisessa välitilassa kodittomuuden ja asunnottomuuden välillä. He ovat monin tavoin henkisesti kodittomia ja kokevat vahvaa osattomuutta, mutta samaan aikaan itse mieltävät vankkurinsa kodeiksi ja puhuvat niistä sellaisina. Teknisesti ottaen he ovat silti ympäröivän yhteiskunnan silmissä asunnottomia. Vain yksi aquilohahmoistani päätyy lopulta hetkellisesti asumaan oikeassa asunnossa oltuaan ensin koditon sanan kaikissa merkityksissä sitten asunnoton ja henkisesti koditon. Eräs tuonelainen hahmoni itse asiassa käy myös läpi melko epätavallisen kaaren: hän on ensin asunnoton, mutta ei koditon, sitten koditon, mutta ei asunnoton ja lopulta sekä asunnoton että koditon, kunnes palaa jälleen tilanteeseen, jossa on asunnoton, mutta ei koditon.
Fantasiamaailmassa asiat tietenkin toimivat eri tavoin kuin meidän maailmassamme. Niin myös kodittomuus ja asunnottomuus näyttävät toisenlaisilta. Eikä kuvauksen tietenkään tarvitsekaan olla realistista. Harva kuitenkaan tulee ajatelleeksi, että yllättävän usein fantasiassa kodittomuuden teemat ovat vähintäänkin pinnan alla ilman, että niitä suoranaisesti käsitellään. Tai jos käsitelläänkin, sitä ei sanoiteta suoraan julkisesti.
Fantasiaromaaneissa on varsin tavallista, että lähdetään kotoa ja taitetaan läpi romaanin pitkää matkaa, jonka aikana yösijaa on jatkuvasti mietittävä. On myös melko yleistä, että matkalla jatkuva yösijan etsiminen luo runsaasti konflikteja ja draamaa – aivan kuten kodittoman elämässä todellisuudessakin. Toki yhtä yleistä on, että fantasia on varsin keskiluokkaista. Matkat voivat periaatteessa olla raskaita ja haasteellisia, mutta käytännössä kuitenkin rahalla saa aina jonkinlaisen majatalon eikä asiaa tarvitse sen kummemmin miettiä - eli kysymys kodittomuudesta lopulta ohitetaan, vaikka aiheen käsittelyyn olisi mahdollisuuksia. Rahattomuus saati ruuan loppuminen ovat harvoin fantasiaromaaneissa myöskään ongelmia, jotka on ratkottava jotenkin. Vielä harvinaisempaa on se, että päähenkilön on turvauduttava epämääräisiin keinoihin saadakseen rahaa perustarpeisiin. Yllättävän usein unohtuu myös, että rahalla yösijan ostaminen ei poista kodittomuutta eikä lopulta ratkaise kuin yhden yön ongelman.
