Kauhujen kirja: 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta (toim. Eeva-Liisa Manner)

Tämä mielenkiintoinen kuriositeetti on ollut hyllyssäni jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt sain luettua sen vihdoin loppuun. Tässä on siis novellikokoelman verran vanhaa kauhua alan mestareilta, klassikkokirjailijoilta ja ainakin itselleni tuntemattomammilta nimiltä. Kirjoittajat ovat aika miesvoittoisia, mutta mielenkiintoista kyllä Eeva-Liisa Manner ei ole ainoastaan toimittanut kokoelmaa vaan myös kääntänyt osan novelleista.

Minähän rakastan vanhaa kauhua ja ylipäätään vanhaa kirjallisuutta. Siinä on sellaista tunnelmaa, jota on hyvin vaikea löytää modernista kirjallisuudesta. Etenkin fantasiakirjailijana tuntuu, että parhaiten pääsen toismaailmalliseen tunnelmaan nimenomaan vanhaa kirjallisuutta lukiessani – en niinkään modernia spefiä lukiessani. Eroa ei todennäköisesti koskaan huomaa, jos ei ikinä lue mitään muuta kuin nykykirjallisuutta, mutta sen huomaa heti, jos lukee mitään vanhempaa. Saman efektin saa, jos lukee vieraasta kulttuurista tulevan kirjailijan kirjoja.

Tätä ei pidä tulkita niin, että väheksyisin kollegoideni kykyjä luoda toisenlaisia maailmoja. En toki. Täysin toisenlaisesta aikakaudesta ja/tai kulttuurista käsin kirjoittavat ihmiset ovat kuitenkin väistämättä aina vieraampia kuin kotimaiset, samat modernit arvot jakavat kirjailijakollegat, vaikka he kuinka loisivat erilaisia maailmoja. Tämä näkyy aivan kaikessa. Siksi, jos haluaa todella päästä aidosti syvälle vierauden ja outouden tunnelmaan, kokonaan toisenlaisesta todellisuudesta kirjoitettu kirja on ainakin minulle paras tapa. Listaan seuraavaksi antologian novellit järjestyksessä ja kirjoitan jokaisesta muutaman sanan. Melkein kaikki novellit olivat mielestäni hyvin rakennettuja, sopivan erilaisia ja ne muodostivat kiinnostavan kokonaisuuden vanhaa kauhua. En hirveästi viitsi paljastaa novellien juonesta mitään, koska se saattaisi paljastaa liikaa.

1) E. T. A. Hoffmann: Neiti von Scuderi (Das Fräulein von Scuderi, 1819)

Tämä on oikeastaan pikemminkin hitaasti avautuva murhamysteeri ja synkkä melodraama enemmän kuin puhdasta kauhua. Hoffmann on tunnelmallinen kirjoittaja, joka on myös psykologisesti tarkkanäköinen. Tämä oli silti hieman liian pitkä, tarina olisi parantunut pienellä tiivistämisellä. Tietty pitkittäminen kuitenkin toki kuuluu myös ajan henkeen. Tämä oli yksi suosikeistani tässä kokoelmassa. Olen varmaan aiemminkin lukenut jotain Hoffmannin novelleja, mutta en hirveästi eli melko uusi tuttavuus.

2) Heinrich von Kleist: Locarnon kerjäläisvaimo (Das Bettelweib von Locarno, 1810)

Tämä oli kokoelman novelleista lyhyin ja melko suoraviivainen kummitustarina. Kerronnassa oli kuitenkin jännä kansantarinamainen tunnelma, joka teki siitä vähän persoonallisemman kuin keskiverto kummitustarinat. Ei huono, mutta ei noussut suosikiksenikaan. Von Kleist oli minulle ihan täysin uusi tuttavuus.

3) J. Sheridan Le Fanu: Vihreää teetä (Green Tea, 1869)

Tämä oli myös yksi lempinovelleistani. Tässä oli hienosti luotu tunnelma, jossa kauhu antoi odotuttaa itseään ja tämä tuntui paikoin ihan aidosti hyytävältä. Hyvin rakennettu kuvaus eskaloituvasta harhakuvasta, jolta ei pääse mitenkään karkuun. Harhakuvassa kiinnostavinta on se, että se on tavallaan täysin naurettava ja juuri se myös tekee siitä hyvin häiritsevän. Juuri selittämätön häiritsevyys ja oudon huumorin yhdistelmä tekivät tästä kokoelman parhaimmistoa. Le Fanulta olen aiemmin lukenut lesbovampyyriklassikon Carmilla, joka sekin oli ihan kiinnostava, mutta tämä oli kyllä parempi.

4) F. M. Dostojevski: Stavroginin tunnustus (Ispoved' Stavrogina, 1922)

Tämä oli varmasti kokoelman oudoin novelli. Dostojevski on minulle tuttu ja monista hänen kirjoistaan olen pitänytkin. Kellariloukko ja Sorrettuja ja solvattuja ovat lempikirjojani Dostojevskilta. Idiootissa ja Karamazovin veljeksissä hyydyin molemmissa jonnekin puoliväliin ja menin aivan auttamattomasti sekaisin lukuisissa hahmoissa ja heidän lukuisissa lempinimissään. Jos minulta kysytään, Dostojevski on parhaimmillaan silloin, kuin pyörittelee muutamaa hahmoa kerrallaan ja yleensä myös vähän lyhyemmässä muodossa. Mikään helppo kirjailija Dostovejsvki ei missään nimessä ole, mutta häntä lukiessa on yleensä aina helppo päästä täysin toisen maailman fiilikseen. Tässäkään Dostojevski ei petä.

Minua on aina kiehtonut Dostojevskissa kaikki se, mitä en modernina länsimaalaisena ihmisenä kerta kaikkiaan ymmärrä enkä ehkä koskaan voikaan ymmärtää ainakaan sellaisella tasolla kuin Dostojevski kirjoittaa. Juuri tämä novelli on hyvä esimerkki sellaisesta kadonneesta outoudesta, jota en hahmota, vaikka samaan aikaan kuitenkin jollain tasolla ymmärränkin, mistä on kyse. Juuri hahmojen täysin absurdilta tuntuva reagointi ja erikoinen rakenne teki novellin tunnelmasta juuri sellaisella selittämättömällä tavalla häiritsevän, mitä vanha kauhu parhaimmillaan on. En ole edelleenkään täysin varma, mitä ihmettä tässä oikein tapahtui ja osittain siksi tämä novelli jäi parhaiten kummittelemaan mieleen. Päähenkilö on myös varsin vastenmielinen tyyppi, mutta sellaisten pään sisään menemisessä Dostojevski on aina ollut hyvin taitava.

5) Thomas Hardy: Kolme muukalaista (The Three Strangers, 1883)

Tämä oli myös yksi suosikeistani. Tämä antaa odotuttaa itseään aika pitkään ja tunnelmaa rakennetaan hiljalleen, mutta sitten kun tunnelma kerran muuttuu, se myös muuttuu ja kunnolla. Äkisti muuttuva tunnelma on myös kuvattu hienosti ja lukijalle annetaan sopivasti tilaa tehdä oivalluksia. Loppuratkaisu oli ehkä hiukan helppo, mutta tämä oli kuitenkin psykologisesti niin ovelasti rakennettu, että nostan tämän suosikkieni joukkoon. Hardy oli minulle nimenä kyllä tuttu, mutta en ollut mitään häneltä lukenut aiemmin. Nytpä tuli luettua sitten.

6) Anton Tšehov: Sali n:o 6 (Palata No 6, 1892)

Olen joskus aikaisemminkin yrittänyt lukea Tšehovia, mutta en ole koskaan oikein saanut hänestä irti mitään. Pakko myöntää, etten jaksanut lukea tätäkään novellia edes loppuun asti. Se oli yksinkertaisesti huonolla ja ärsyttävällä tavalla vanhanaikainen eikä edes kovin hyvin kirjoitettu. Vanhaa kirjallisuutta lukiessa on toki yleisesti ottaen siedettävä jonkin verran nihkeitä asenteita tai ainakin osattava asettaa ne kontekstiinsa. Jos niitä ei pysty ohittamaan, todennäköisesti ei myöskään pysty nauttimaan vanhasta kirjallisuudesta. Yleensä pystyn sietämään tai ainakin asettamaan tietyt nihkeydet kontekstiinsa, mutta tämä nyt oli kuitenkin sellainen, että kaikenlainen nihkeys paistoi jo liikaa läpi jopa minulle.

7) Thomas Mann: Mario ja taikuri (Mario und der Zauberer, 1930)

Mann on luonnollisesti tuttu nimi, mutta en ole häneltä mitään muuta lukenut kuin nyt tämän. Tämä oli hauska ja omaperäinen kertomus sirkusesityksestä, joka muuttuu koko ajan oudompaan suuntaan. Ei tämä ehkä kauhua ollut, mutta tässä oli kiehtovasti luotu sellainen tietty outouden tunnelma, mikä aina tulee, kun matkaa vieraaseen maahan ja ei voi olla varma mikä kuuluu kulttuuriin ja mikä ei. Lopetus oli kieltämättä varsin yllättävä. Ei tämä ihan suosikkini ollut, mutta ei myöskään huonoimmasta päästä. Jännää outoilua.

8) Franz Kafka: Rangaistussiirtolassa (In der Strafkolonie, 1919)

Kafkaa olen tietysti lukenut aiemminkin ja Rangaistussiirtolan luin jo joskus teininä. Nyt, kun luin sen uudestaan, se oli hyytävämpi kuin muistinkaan. Tämä kestää kyllä useamman lukukerran ja melkein joka kerta novellista löytyy jotain uutta. Kafka ei ole kirjoittajana myöskään helpoimmasta päästä, mutta palkitsee kyllä lukijansa ja on ihan ansaitusti käsite. Rakastan Kafkan sysimustaa, hyvin kuivaa huumoria, ylöspäin lyövää satiiria ja kylmäävää häijyyttä, johon todella harva pystyy. Olen aina pitänyt myös siitä tavasta, miten Kafkan hahmon käyttäytyvät kuin kaikki karmivat asiat, mitä he todistavat, olisi heille maailman normaaleinta.

9) Eugène Ionesco: Everstin valokuva (La photo du colonel, 1959)

Ionesco oli minulle myös täysin uusi tuttavuus. Tämä oli jännä ja ovelasti rakennettu murhamysteeri, joka jätti sopivasti asioita myös auki. Tykkäsin kovasti tämän tunnelmasta, mutta kovin omaperäinen se ei tarinana ollut verrattuna moniin muihin tämän kokoelman tarinoista.

10) Arthur C. Clarke: Jumalan yhdeksän biljoonaa nimeä (The Nine Billion Names of God, 1953)

Clarke oli jälleen nimenä tuttu ja mahdollisesti olen joskus jonkun hänen novellinsa lukenut. En ole scifin ystävä, eikä tämäkään novelli minua suoranaisesti siihen suuntaan käännyttänyt. Ei se huono ollut, mutta ei myöskään noussut suosikikseni. Lopetusnovellilta olisin ehkä toivonut jotain vaikuttavampaa, vaikka loppu kieltämättä olikin varsin ajatuksia herättävä, jos ei muuta. Mannerkin toteaa kuitenkin jälkisanoissaan sen "tuottavan enemmän tyydytystä kuin kauhua".

Suosittelen tätä kokoelmaa kaikille vanhan kauhun ystäville. Ennen kaikkea psykologisen ja goottilaisen kauhun ystävät todennäköisesti nauttivat tästä, mutta mitään verikekkereitä tämä ei tarjoa, vaikka joitakin väkivaltaisiakin kuvauksia löytyy. Sopinee ehkä siis myös herkemmille lukijoille joskin herkimpien kannattaa ehkä Kafka jättää lukematta. Tuskinpa kukaan nykylukija näistä muista kuitenkaan suorastaan painajaisia saa, mutta omaperäistä vahvaa tunnelmaa ja kiehtovaa ajankuvaa sen sijaan löytyy runsaasti.