En käytä sisältövaroituksia, koska ne eivät todistetusti toimi
Olen toisinaan törmännyt toiveisiin, että kirjoissani olisi hyvä olla sisältövaroitukset (engl. trigger warning). Ainakin haluan ajatella nämä pikemminkin toiveina kuin vaatimuksina, joihin minun pitäisi vastata. Ymmärrän tavallaan tämän. Otan sen myös kohteliaisuutena. Se on merkki siitä, että kirjani ovat herättäneet tunteita ja ne koetaan hyvin vahvasti, mistä on aina syytä olla ylpeä. Kaikki tunteet, mitä taide herättää, ovat nähdäkseni hyviä tunteita. Yleensä pyrin huomioimaan lukijoideni toiveita. Tässä asiassa en kuitenkaan aio tehdä niin. En aio lisätä sen enempää sosiaaliseen mediaani kuin kirjoihinikaan minkäänlaisia sisältövaroituksia. Suhtaudun sisältövaroituksiin varsin kriittisesti. Itse asiassa olen alkanut kyseenalaistaa sitäkin, kannattaako niitä käyttää edes opetustilanteissa tai julkisilla luennoilla – siitä huolimatta, että monissa tapahtumissa, joissa olen ollut puhumassa, ne ovat vakiintuneet normiksi ja osaksi niin sanottuja turvallisen tilan periaatteita.
Olen varmasti viimeinen ihminen, jonka kaiken järjen mukaan kuuluisi kirjoittaa tällaista julkisesti. Kuulun monien mielessä juuri niihin "haavoittuvassa asemassa oleviin ihmisryhmiin", joita varten sisältövaroitukset on alunperinkin luotu. En kuitenkaan pidä itseäni haavoittuvana enkä yleisesti ottaen arvosta sitä, että ihmisille lyödään uhrileima otsaan heitä itseään kuulematta. Sisältövaroitukset ovat vakiintuneet osaksi turvallisen tilojen periaatteita hämmentävän kritiikittömästi suoraan Amerikasta. Todellisuudessa useampikin kansainvälinen tutkimus näyttäisi todistavan sen, mitä olen jo pitkään epäillyt: sisältövaroituksista ei ole todellista hyötyä. Ne eivät auta ketään valmistautumaan ahdistavan sisältöön tai välttämään sitä. Ne eivät myöskään lisää turvallisuuden tunnetta vaan päinvastoin lisäävät ahdistusta ja vieläpä eniten juuri niillä ihmisillä, joita varten niitä käytetään. Lainaan tuoretta tutkimusta, johon voi tutustua kokonaisuudessaan täällä. (Käännös omani). Suomessa asiaa ei tietääkseni ole tutkittu.
"Esimerkiksi jotkut voivat argumentoida, että sisältövaroituksista on eniten hyötyä ihmisille, joilla on menneisyydessään traumaattisia kokemuksia, jotka liittyvät esitettyyn aihepiiriin (esimerkiksi seksuaalista väkivaltaa kokenut lukee tekstiä, joka käsittelee seksuaalista väkivaltaa). Toiset pitävät sisältövaroituksia aidosti hyödyllisinä vain esimerkiksi post traumaattisesta stressistä kärsiville. Tämänhetkinen tutkimus kuitenkin näkee asian toisin. Sisältövaroitukset eivät lievennä ahdistusta edes silloin, kun henkilöllä on samankaltaisia kokemuksia, mistä hänen kuluttamassaan sisällössä kerrotaan ja varoitukset voivat jopa pahentaa ahdistusta heillä, jotka kokevat vakavampia post traumaattisen stressin oireita."
Toinen tärkeä tutkimus aiheesta sanoo saman asian vielä painokkaammin. Käännös omani:
"Emme löytäneet todisteita siitä, että sisältövaroitukset olisivat trauman kanssa eläville tai eritasoisten traumaoireiden kanssa kamppaileville hyödyllisiä edes silloin, kun sisältö vastasi trauman kokeneen omaa traumaa. Löysimme runsaasti todisteita, että sisältövaroitukset toimivat hoidon ja terapian tavoitteiden vastaisesti ja vahvistivat uskoa siihen, että trauma on keskeinen osa siitä selvinneiden identiteettiä."
Tämä ei yllätä minua. En ole psykologi tai muuten alan ammattilainen, mutta olen käsitellyt lähes kaikissa romaaneissani vakavaa traumaa, sen seurauksia ja traumoista toipumista, joten voin hyvällä omallatunnolla sanoa tietäväni asiasta todennäköisesti keskivertoihmistä enemmän. Nähdäkseni perusongelma on, että ihmiset eivät keskimäärin ymmärrä edes alkeellisella tasolla mikä on trauma, mitä triggeröityminen tarkoittaa ja millaisissa olosuhteissa sitä tapahtuu. Siksi hyvää tarkoittavat ihmiset myös toimivat juuri päinvastoin kuin haluaisivat, eivätkä siten saavuta toivottua lopputulosta.
Erityisesti trauma on sellainen sana, joka kuvaa tänä päivänä melkein mitä tahansa vaikeaa, mutta ohimenevää elämäntilannetta, henkisiä haavoja, elämään väistämättä kuuluvia erilaisia vastoinkäymisiä, hankalia tunteita tai jopa ihan normaalia ja ohimenevää järkytystä, joka voi syntyä vaikka siitä, kun katsoi kauhuelokuvan liian nuorena ja näki siitä painajaisia. Kehtaan väittää, että yhdeksän kymmenestä ihmisestä, joka puhuu traumoistaan, ei ole todellisuudessa koskaan kokenut traumaa sellaisena kuin käsite psykologiassa ymmärretään.
Trauma ei ole mikä tahansa vaikea kokemus. Psykologiassa ja psykiatriassa traumaattiset kokemukset ovat äärimmäisiä, henkeä ja terveyttä uhkaavia. Trauma ei ole myöskään ahdistava tunne, joka menee ohitse. Trauma on täysin verrattavissa krooniseen kipuun, joka on vain luonteeltaan päänsisäistä. Traumaa itsessään ei voi parantaa, koska trauma syntyy kokemuksista, joita ihmismieli pitää itselleen sietämättöminä. Ainoa tapa parantaa trauma olisi mennä ajassa taaksepäin ja poistaa traumaattinen kokemus ja tehdä teot tekemättömiksi, mutta sellainen ei tietenkään ole mahdollista. Trauman oireita voi kuitenkin helpottaa ja ihmisen voi opettaa elämään ja selviytymään trauman kanssa siinä missä kroonisen kivunkin.
Trauma on määritelmällisesti eksistentiaalinen kriisi, joka murskaa koko turvallisen arjen. Se nyrjäyttää koko todellisuuden uusiksi. Trauma on psykologisella ja ihan puhtaan biologisella tasolla jotain niin sietämätöntä, että liskoaivot aktivoivat sen seurauksena hyvin alkukantaisen puolustusmekanismin, niin sanotun defenssin: ne unohtavat. Ne siirtävät sietämättömän trauman sellaiseen osaan aivoja, jossa se säilyy odottamassa tilaisuutta, jossa ihminen on valmis käsittelemään sitä. Tämä on syy sille, miksi ihmisen on usein hyvin vaikeaa muistaa traumaattisia tapahtumia tarkasti. Aivot yksinkertaisesti suojelevat itseään sietämättömältä kuormitukselta. Ei ole mitenkään epätavallista että traumaattinen muisto on pitkään ihmisen päässä pelkkä musta aukko, jossa on pelkkää tyhjyyttä. Kaikki vaikeat kokemukset eivät synnytä traumaa. Trauma syntyy vain, jos tällainen äärimmäinen kokemus jää purkamatta. Traumaattisten kokemusten seurauksena voi myös kehittyä post traumaattinen stressireaktio, jonka monet tuntevat myös "sotilaan tautina". Nimi on kuvaava, koska tauti on esiintynyt erityisesti sotilailla tai ihmisillä, joilla on kokemuksia sodasta.
Tästä pääsenkin siihen, mitä on triggeröityminen, miksi sitä tapahtuu ja mitä asialle voi tehdä. Itse asiassa triggeriä kuvaavampi on suomenkielinen sana traumamuistuttaja. Triggeröityminen on kuitenkin yleisemmin käytetty sana, mutta se voi myös nykyään tarkoittaa mediassa melkein mitä tahansa normaalia ärsyyntymistä tai vaikeaa tunnetta, joita ihan jokaiselle tulee eteen silloin tällöin, koska sellaista elämä on. Koko käsite on muuttunut melkein parodiaksi itsestään. Melko harva osaa enää edes yhdistää käsitettä post-traumaattiseen stressireaktioon ja sen tuskallisimpiin piirteisiin. Vielä harvemmin ymmärretään, miksi ja miten traumatisoitunut ihminen yleensä todellisuudessa triggeröityy ja mitä asialle voisi tehdä.
Triggeröityminen liittyy post-traumaattiseen stressiin eli vakavasti oireilevan trauman seurauksiin. Post traumaattinen stressi on tila, jossa unohdetut traumamuistot ovat alkaneet pyrkiä pinnalle. Oikeastaan mikä hyvänsä voi laukaista traumamuiston, joka voi tarkoittaa hyvin intensiivistä kokemusta trauman uudelleenelämisestä. Tämä on luonnollisesti ahdistava ja usein pelottavakin kokemus. Kyse on kuitenkin aivojen viestistä: ne katsovat että ihminen on valmis ottamaan vastaan sen sietämättömän tiedon, jolta ne ovat ihmistä siihen asti suojelleet. Traumaoireiden hoito pohjautuukin tänä päivänä pitkälti traumamuistuttajien turvalliseen ja tietoiseen aktivointiin terapeutin tuella. Trauma on ensin muistettava, jotta sitä voi mitenkään käsitellä.
Ihminen, joka kamppailee traumaoireiden kanssa ei kuitenkaan ole välttämättä halukas tai valmis aktivoimaan tietoisesti pahimpia muistojaan. Ihmisillä on taipumus vältellä viimeiseen asti kipeitä asioita ja trauman kohtaaminen on aina kivuliasta. Tämän vuoksi triggeröitymistä tapahtuu. Se on myös määritelmällisesti jotain, mihin ei voi varautua mitenkään, koska mikä hyvänsä voi laukaista sen. Tiedän tapauksia, joissa esimerkiksi ananasten muoto on muistuttanut sodan kokeneita kranaateista ja laukaissut traumamuiston. Pelkkä muistoon liittyvä haju, ääni, musiikkikappale, elokuva tai mikä vain, joka liittyy muistoon voi olla laukaiseva tekijä. Tällaisen tilanteen kanssa elävä ihminen on jatkuvassa ylivireyden tilassa: kaikki näyttää uhkalta, kun kirjaimellisesti mikä hyvänsä traumasta muistuttava ärsyke voi aiheuttaa ei-toivotun takauman. Tässä tilassa ihminen tapaa myös kaventaa elinpiiriään ja välttelemään kaikkea mikä voisi muistuttaa traumasta. Tämä kuitenkin vain pahentaa asioita ja aiheuttaa negatiivisen noidankehän, josta on erittäin vaikeaa päästä ulos.
Ei tarvitse olla kummoinen Sherlock voidakseen päätellä, miksi tällaisessa tilanteessa olevan ihmisen oloa vain pahentaa se, että hän näkee joka puolella hyvää tarkoittavia sisältövaroituksia, jotka voivat laukaista oireet. Jatkuva varoittelu itse asiassa opettaa muutenkin vahingollisessa ylivireystilassa olevan ihmisen reagoimaan koko maailmaan uhkana, joka on täynnä vältettäviä ja vaarallisia asioita. Pahimmillaan hän ei koskaan opi sietämään trauman aiheuttamia vaikeita tunteita tai pääse yli vahingollisesta välttelystä, jotta voisi jatkaa elämäänsä ja rakentaa identiteettiään uudestaan jonkun muun varaan kuin traumaattisen kokemuksen.
Traumaterapia pohjaa siihen, että ihminen opettaa aivonsa uudestaan siihen, että takaumat eivät ole vaarallisia. Samalla hän oppii, että ananakset eivät ole kranaatteja, musiikkikappaleita voi kuunnella, elokuvia voi katsoa, tietyt hajut eivät merkitse traumaattisen kokemuksen uudelleen tapahtumista, uutisia voi lukea ja niin edelleen. Lyhyesti sanoen hän oppii päästämään irti ja jatkamaan elämäänsä askel kerrallaan traumasta huolimatta. Kun hyvää tarkoittava sosiaalinen media kuitenkin kertoo jatkuvien sisältövaroitusten muodossa, että koko maailma on traumatisoituneelle ihmiselle uhka, se tekee hallaa juuri tälle traumaterapian tärkeälle tavoitteelle saada ihminen siirtymään eteenpäin ja näkemään maailman taas tavanomaisen turvallisena paikkana.
Joitakin vuosia sitten kauhukirjailija Marko Hautala nosti erään kirjansa jälkisanoissa esiin ilmiön, jota ei ilmeisesti ole paljoa tutkittu, mutta joka on ihan olemassaoleva: kauhufiktion kuluttajissa ja kirjoittajissa on merkittävä määrä ihmisiä, jotka ovat kokeneet vakavia traumoja. Minua yllätti tässä vain se, että moni näytti olevan tästä tiedosta aidosti yllättynyt. Asiasta ei ole tietääkseni hirveästi tutkimusta, mutta ilmeisesti kauhufiktio tarjoaa parhaimmillaan turvallisen tavan kohdata traumaattisia kokemuksia ja käsitellä niitä tavalla, joka tukee toipumista ja elämässä eteenpäin menemistä. Ironista kyllä, monille turvallinen tila löytyykin siis juuri sieltä, missä perusoletus on se, että turvattomuus lävähtää suoraan silmille kaikkine kauheuksineen ja siitä on vain jotenkin joko selviydyttävä tai kuoltava verisesti.
