Tuonelaisten maailma
Esittelen tämän otsakkeen alla tuonelaisten maailman keskeisiä henkilöitä, paikkoja ja mytologiaa hieman syvemmin ja kerron maailman taustoista suhteessa oikeaan kansanperinteeseen. Huomautettakoon, että kaikki kirjani henkilöt ovat minun keksimiäni, eikä heillä ole esikuvia sen enempää todellisuudessa kuin kansanperinteessäkään ja mahdolliset yhteydet ovat pelkkää sattumaa - ellei toisin erikseen mainita. Nämä sivut on tehty ennen kaikkea muistinvirkistykseksi sekä huviksi ja opiksi kirjat jo lukeneille.
Näillä sivuilla on juonipaljastuksia useammista kirjoistani! Lue omalla vastuulla.
KEITÄ OVAT TUONELAISET?
Tuonelaiset ovat kuvitteellinen sukupuolivähemmistö. He syntyvät kaksisukupuoliseen, lisääntymiskyvyttömään kehoon eivätkä koskaan koe fyysistä murrosikää suuntaan tai toiseen. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa minkään todellisen sukupuolivähemmistön suhteen, vaan asia on paljon monimutkaisempi. Tuonelainen on eräänlainen kattotermi, jolla he kutsuvat itseään sukupuolesta riippumatta. Kaikki tuonelaiset jakavat sielunsa yhden pyhän tuonelaeläimen kanssa. He ovat syntyneet suoraan Tuonelasta ja kantavat sisällään pientä palaa Tuonelan ikijäätä. Juuri ikijää tekee heistä lisääntymiskyvyttömiä.
Useimmat tuonelaiset ovat syntyjään kaksisukupuolisia. Heillä ei ole tarvetta tehdä kehoilleen mitään ja he elävät tyytyväisinä valitsemassaan sukupuoliroolissa. Pieni prosentti tuonelaisista ei kuitenkaan sopeudu elämään syntykehoissaan; he tarvitsevat joko miehen tai naisen kehon voidakseen olla olemassa. Heidän oma kehonsa kiduttaa heidät kirjaimellisesti hengiltä, elleivät he tee asialle jotain - eli lankea loveen. Tästä syystä heitä kutsutaan loveen lankeaviksi. Äärimmäisen vaarallinen rituaali tarkoittaa matkaa Tuonelaan ja takaisin, mutta se on ainoa tapa, miten he voivat saada oman kehonsa. Ajatus loveen lankeavista shamaaneista pohjaa suomalaiseen kansanperinteeseen. Shamaanit on perinteisesti mielletty kaksisukupuolisiksi ja Tuonela tilaksi, jossa voi tapahtua mitä tahansa - vaikka rikkoa sukupuolen rajat. Tuonelaisia kutsutaan omassa maailmassaan tietäjiksi, mutta käytännössä he toki ovat oikeasti shamaaneja.
Tuonelaisten kohtalossa voi nähdä paljonkin metaforisia yhteyksiä todellisiin sukupuolivähemmistöihin, erityisesti vakavasti kehodysforisten transsukupuolisten kokemuksiin. Tämä on teema, jonka suhteen en varsinaisesti ole hienovarainen, joten turha sitä on peitelläkään. Teema on tietenkin hyvin arkaluontoinen, vaikea ja herkkä. Joten totta kai sohin sen suhteen suoraan muurahaispesään käsittelemällä kehodysforiaa brutaalin kehokauhukuvaston kautta. Kehokauhuhan lähtee määritelmällisesti siitä, että omassa tutussa kehossa on jotain vierasta ja kauheaa, joka ei kuulu sinne.
Tuonelaiset puhuvat loveen lankeavista silloin, kun kyse on ihmisestä, joka ei ole vielä langennut loveen, mutta aikoo tehdä sen pian. Tuonelasta takaisin tulleita miehiä ja naisia kutsutaan joskus loveen langenneiksi tai Tuonelasta selvinneiksi, mutta yleensä vain miehiksi tai naisiksi. Tuonelaisilla on tapana, että kaksisukupuoliset käyttävät valkoista, loveen lankeavat violettia ja loveen langenneet punaista. Vihreä on tuonelaisilla surun väri. Näitä värejä lukuunottamatta tuonelaiset pukeutuvat yleensä mustiin.
Pohjolan tuonelaisten elämäntavassa on kaikuja joidenkin luonnonkansojen perinteisistä elämäntyyleistä. Heitä voi pitää eräänlaisena omana alkuperäiskansana. Mihinkään todellisiin alkuperäiskansoihin heitä ei voi kuitenkaan sellaisenaan yhdistää - esimerkiksi saamelaisten kanssa heillä on yhtä vähän tekemistä kuin aquiloilla romanien kanssa, vaikka he asuvatkin Lappia muistuttavassa Pohjolassa ja käyttävät kuksia juoma-astioina. Tämän enempää yhteistä heillä ei ole todellisten saamelaisten kanssa. Tuonelaisten tapa rakentaa esimerkiksi asumuksensa tiettyjen puiden keskelle on silkkaa mielikuvituksen tuotetta ja en ole ainakaan koskaan kuullut, että mikään todellinen alkuperäiskansa toimisi näin.
Puihin liittyvällä symboliikalla on kuitenkin juurensa suomalaisissa kansanuskomuksissa. Tuonelaiset miehet rakentavat asumuksensa mäntyjen ympärille ja naiset koivujen. Tämä ei ole sattumaa; mänty on vanhastaan mielletty hyvin maskuliiniseksi ja koivu feminiiniseksi. Kaksisukupuolisille sopivaksi puuksi vakiintui kuusi, koska siihen ei ole vanhastaan yhdistetty niin selvästi miehuuteen tai naiseuteen liitettyjä ominaisuuksia.
KEITÄ OVAT AQUILOT?
Aquilot ovat kuvitteellinen etnis-kulttuurinen vähemmistö, joka on ottanut vaikutteita romanikulttuurista. Aquilo sana viittaa latinankieliseen sanaan aquilus, joka merkitsee tummaa. Se on myös roomalaisessa mytologiassa tuulenjumalan nimi. (Tämä selvisi minulle myöhemmin, en tiennyt tätä kirjoittaessani Teräsjäätä, mutta toki viittaus sopii kiertävää elämää viettävälle vähemmistölle.)
Suurin osa aquilojen tavoista on täysin keksittyjä ja yhteys todellisiin romaneihin ja romanikulttuuriin korkeintaan viitteellinen. Päädyin tällaiseen ratkaisuun, koska suomalais-skandinaavisessa historiallisessa fantasiamaailmassa romanien kaltainen vähemmistö on uskottavin. Suomella on todellisuudessakin pitkä historia romanien kanssa. Romaneja on asunut Suomen alueella jo ennen kuin Suomen valtiota oli olemassakaan. Pitkä historia romanien kanssa muistuttaa siitä, että Suomi on aina ollut omanlaisensa kulttuurien sulatusuuni. Tätä näkökulmaa on käsitelty historiallisessa fiktiossa aivan liian vähän, vaikka mahdollisuuksia olisi. Aquilojen kohtelussa on tietoisesti kaikuja todellisiin romaneihin kohdistuvista ennakkoluuloista ja suoranaisesta rasismista.
Aquilot ovat perinteisesti eläneet kiertävää elämää, mutta Teräsjään aikoihin he ovat asettuneet jo melko pysyvästi Kalevanmaalle. Jotkut heistä tosin asuvat edelleen vankkureissa, joiden pyörät on hajotettu. Aquilojen yhteiskunnallinen asema on yleisesti ottaen huono. Kalevanmaan lakien mukaan heidät katsotaan irtolaisiksi, ja irtolaislaki mahdollistaa irtolaismiesten hirttämisen ilman oikeudenkäyntiä. Laki koskee periaatteessa kaikkia, mutta kohdistuu ennen kaikkea aquiloihin. Tällä on pohjansa todellisessa historiassa. Suomessa oli 1700-luvun puolivälin asti laillista hirttää romanimies ilman oikeudenkäyntiä, joskin tällaista todennäköisesti sentään tapahtui harvoin - tai ainakaan arkistoissa ei ole säilynyt juurikaan tietoa todellisista tapauksista. Tutkimukset ovat osoittaneet myös, että yleensä tavallisten ihmisten kesken kohtaamiset sujuivat luontevasti ja vaikutteita otettiin puolin ja toisin.
Valtiovallan tasolla tilanne ei ollut näin ruusuinen. Romaneja pakotettiin rangaistuksen uhalla luopumaan perinteisestä kiertelevästä elämäntavastaan ja perinteisistä ammateistaan ja asettumaan aloilleen viljelemään maata hyvin vaikeissa olosuhteissa. Ei ollut valitettavasti myöskään epätavallista, että romanilapsia vietiin vanhemmiltaan lastenkoteihin, joissa heidät pakotettiin luopumaan omasta kulttuuristaan, kielestään ja tavoistaan.
Kärjistän toki asioita erityisesti Melalossa ja Pyövelittäressä, koska hienovaraisuus ei ole minun juttuni, mutta täysin tuulesta temmattuja kärjistykseni eivät ole. Valitettavasti.
Vaikka aquiloilla on yhtäläisyyksiä romaneihin, korostan, että kyse on tämän fantasiamaailman omasta etnis-kulttuurisesta vähemmistöstä, jonka tavoilla, asenteilla tai uskomuksilla ei ole mitään tekemistä todellisten romanien kanssa. En väitä tietäväni romanikulttuurista tarpeeksi, että voisin kirjoittaa aiheesta realistisesti enkä edes pyri siihen. Perehdyin tästä huolimatta varsin paljon romanien kansanperinteeseen, satuihin ja myytteihin, joita käytin inspiraation lähteenä. Opiskelin myös romanikieliä ja aquilot käyttävät toisinaan romanikielisiä ilmauksia. Minua kosketti erityisen paljon romanien mytologioissa, saduissa ja kansanperinteessä toistuvat teemat juurettomuudesta, osattomuudesta ja ulkopuolisuudesta. En ole koskaan törmännyt tällaiseen yhtä korostuneesti minkään muun kansan perinteissä. Romanien ikivanhoissa tarinoissa oli suorastaan päällekäyvänä ja toistuvana teemana, eräänlaisena suurena eksistentiaalisena kriisinä jatkuva ajatus siitä, etteivät he oikeastaan saisi edes olla olemassa tai kuulu pohjimmiltaan mihinkään. Jotain tästä halusin tuoda myös aquilojen kulttuuriin.
Aquiloilla on omat moninaiset tapansa ja perinteensä, joita he noudattavat vaihtelevasti. Suku on useimmille aquiloille tärkeä, koska suku muodostaa turvaverkon, jota valtiovalta ei pysty tarjoamaan. Heillä on moninaisia uskomuksia ja useita jumaluuksia. Yksisarvista he pitävät pyhänä, mutta pahana olentona, jolla etenkin lapsia pelotellaan ja jolla on mm. roolinsa alkusairauksien synnyttäjänä. Punamusta perinneasu on useimmille aquiloille tärkeä. Aquilot uskovat yleisesti, että mikäli käyttää punaista kuollessaan, pääsee sukunsa luokse Tuonelaan. Tästä syystä aquilot käyttävät tyypillisesti perinneasuaan loppuelämänsä ajan.
Aquiloilla on myös tapana, että kaikki lapset pukeutuvat sukupuolesta riippumatta punaisiin hameisiin, kunnes täyttävät kahdeksantoista. Kahdeksantoista on aquiloille pyhä luku, joka merkitsee suurta siirtymää aikuisuuteen. Silloin on myös valittava joko miehen tai naisen perinneasu, jota käytetään loppuelämä. Kaksisukupuolisia ymmärretään aquilojen parissa huonosti, mutta etenkin nuorempien keskuudessa asenteet ovat hitaasti muuttumassa. Esimerkiksi jotkut syntymässä pojaksi määritellyt aquilot ovat kieltäytyneet miehen perinneasusta ja jatkaneet hameen käyttöä. Tälle on erilaisia motiiveja. Jotkut käyttävät myös sekä miehen että naisen nimiä ja kutsuvat itseään duisieloiksi. Sana tulee suomen romanikielen sanoista "dui" = kaksi ja "sielo" = sielu.
Sananen väreistä
Punamustiin vaatteisiin liittyvä symboliikka, joka toistuu sekä aquiloilla että tuonelaisilla on täysin keksittyä joskaan ei vailla merkityksiä. Punainen väri on esimodernissa maailmassa mielletty hyvin voimakkaaksi - veren, sodan, väkivallan, mutta myös intohimon ja elinvoiman väriksi. Muinaiset spartalaiset soturit tunnetusti pukeutuivat punaiseen, ettei veri näkyisi ja väriä on pidetty myös vain kuninkaallisille kuuluvana.
Loveen lankeavat tuonelaiset käyttävät myös violetteja liivejä. Violetti yhdistyy maagisuuteen, mutta se on myös liturginen väri, joka yhdistyy odotukseen ja eräänlaiseen väliaikaiseen kuolemaan ennen parannusta, joten se sopii varsin hyvin rituaaliaan odottaville tuonelaisille.
Punaisen ja mustan vahva kontrasti on aina ymmärretty myös visuaalisesti toimivaksi. Esimerkiksi vastoin yleistä käsitystä merirosvoilla oli yleensä kaikilla oma lippunsa ja hallitseva värimaailma oli mustavalkoisen sijasta punamusta. Lippu oli ennen kaikkea pelote ja psykologisen sodankäynnin väline. Tiettävästi varsin toimiva sellainen.
Punamusta ja violettimusta ovat myös klassisia queer-koodattujen pahisten asujen värikoodeja ja tapoja erottaa heidät sankareiden pastellisävyistä. Totta kai siis sateenkaarevat hahmoni halusivat ottaa haltuun juuri nämä värit.
Ruuat
Suurin osa romaanissa mainituista ruuista pohjaavat todellisiin resepteihin, jotka ovat peräisin Jaakko Kolmosen perinneruokakirjasta. Olen ominut näitä ympäri Suomea kerättyjä reseptejä, koska ne ovat sopineet tähän maailmaan ja sirotellut niitä sinne, minne ne ovat tuntuneet parhaiten sopivan. Itse en ole saanut koskaan tilaisuutta maistaa tässä mainittuja perinneruokia, joten en tiedä miltä esimerkiksi pääpälli todella maistuu, mutta saattaisin Tieran tapaan säikähtää piirakkaa leikatessani, jos en osaisi odottaa kalanpäitä. En siis tiedä maistuuko aivokakko todella paskalta, jossa on joku sivumaku, kuten Tieran kertojaääni asian hivenen epäkorrektisti ilmaisee, mutta tämä ilmaisu on kulkenut suvussa ja ansaitsi siksi päästä kansien väliin.