Rosoinen vähemmistöpunk
Pyrin hahmottelemaan tässä osiossa rosoisen vähemmistöpunkin keskeisiä ominaispiirteitä, mutta mitään kaiken kattavaa luonnehdintaa voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta antaa. Rosoinen vähemmistöpunk on kuitenkin jotain, jonka todennäköisesti tunnistaa, kun sen näkee. Ennen kaikkea kyse on asenteesta, estetiikasta ja tavasta kirjoittaa, ei niinkään genrestä – rosoinen vähemmistöpunk voi olla genreltään mitä tahansa. Rosoisessa vähemmistöpunkissa on kyse ennen kaikkea rakkaudesta äärimmäisyyksiin, hyviin tarinoihin ja provokaatiosta valtavirtaa vastaan.
Rosoisen vähemmistöpunkin keskiössä ovat luonnollisesti vähemmistöt ja eri tavoin yhteiskunnan ulkopuolelle jääneet ihmisryhmät. Olen ominut termin Artemis Kelosaarelta, joka kuvasi sillä Tuonelaiset-sarjaani. Rosoinen vähemmistöpunkin koko idea kumpuaa turhautumisesta yksipuolisiin ja tylsiin vähemmistöjen tarinoihin. Termi on uusi, mutta sitä voi hyvin soveltaa myös vanhempaan kirjallisuuteen. Rosoisella vähemmistöpunkilla on pitkä historia. Vähemmistöjen kuvaaminen heidän omista lähtökohdistaan ja tarinat, joissa vähemmistöt ovat omien tarinoidensa päähenkilöitä ei todellakaan ole mikään uusi ilmiö fiktiossa, vaikka tietyntyyppiset aktivistit tykkäävätkin niin väittää joko korostaakseen meidän aikamme edistyksellisyyttä tai väittääkseen, ettei vähemmistöillä ole historiaa.
KENEN TARPEISIIN TARINA ON KIRJOITETTU?
Kirjallisuustieteessä on käsite "oletuslukija" tai laajemminkin taiteessa käytetty "kuvitteellinen yleisö". Tämä käsite sanoittaa sitä, kenelle kirja on oletusarvoisesti kirjoitettu. Se on eri asia kuin kohderyhmä, joka on markkinointimielessä suunniteltu ja siten yleensä avoimesti kerrottu.
Oletusyleisö on ennen kaikkea taiteilijan oma, päänsisäinen näkemys aiheesta. Jokaisella kirjailijalla on kirjaa kirjoittaessaan päässään jonkinlainen oletusarvoinen lukija, jolle hän kirjoittaa. Harva kirjailija kirjoittaa vain itselleen. Jotkut kirjailijat tiedostavat paremmin kuka hänen oletuslukijansa on ja jotkut huonommin, mutta useimmilla on kuitenkin sellainen päässään. Todellinen lukija ei tietenkään ole sama kuin tämä kirjailijan kuvittelema lukija. Se, millainen oletuslukija tekstillä on, kertoo kuitenkin paljon tekstistä itsestään. Oletuslukijasta voi saada vihjeitä esimerkiksi kysymällä esimerkiksi seuraavat kysymykset: Mitä lukijan oletetaan tietävän? Mistä lukijan oletetaan olevan kiinnostunut? Juuri näihin kysymykseen myös kiteytyy se, kenelle kirja on todella kirjoitettu, kun on kyse vähemmistöjen tarinoista.
Vähemmistöjen tarinoissa oletuslukija on tyypillisesti enemmistön edustaja. Oletuslukijaksi voi ajatella tiedostavaa enemmistöä tai vähemmän tiedostavaa, mikä vaikuttaa siihen, miten vähemmistöistä kerrotaan ja kuinka paljon teksti niin sanotusti kouluttaa, mutta joka tapauksessa ylivoimainen valtaosa vähemmistöjen tarinoista on kirjoitettu tavalla tai toisella enemmistöjen tarpeisiin. Tarinan kannalta sillä ei ole merkitystä kuuluuko kirjoittaja itse vähemmistöön vai ei. Merkitystä on vain sillä, miten hän valitsee kertoa vähemmistöjen tarinat ja onko vähemmistöt aidosti huomioitu tekstissä oletuslukijoina.
Totta kai enemmistöt voivat lukea ja lukevatkin kirjallisuutta, jossa oletuslukija on vähemmistön edustaja ja toisinpäin. En ole myöskään mikään kaikkien vähemmistöjen puolestapuhuja enkä väitä, etteikö sellainenkin vähemmistöjen tarina, jonka oletusyleisö on enemmistö, voisi antaa jotain vähemmistöille. Kaikki riippuu siitä, miten asiat tekee. Kirjoitan tästä aiheesta blogissani lisää.
KAPINALLISUUTTA JA HALUA TEHDÄ TOISIN
Rosoinen vähemmistöpunk vastaa nimenomaan vähemmistöjen tarpeisiin. Sen oletusyleisö ei lähtökohtaisesti ole enemmistö vaan vähemmistöt. Enemmistölle se tarjoaa näkökulman, jota he eivät todennäköisesti muuten tulisi koskaan saamaan ihan vain tekemällä näkyväksi sen, että ihan kaikessa ei ole aina kyse heidän tarpeistaan. Se myös kääntää nurin totuttuja asetelmia ja saa siksi ajattelemaan toisin. Se voi toki johtaa myös siihen, ettei enemmistö aina ymmärrä rosoista vähemmistöpunkkia, kun sellaiseen törmää. Usein enemmistö kuitenkin ymmärtää sitä ihan yhtä hyvin kuin vähemmistötkin, jos vain haluaa. Se kuitenkin vaatii sitä, että on valmis astumaan hieman omalle epämukavuusalueelleen.
Punk-asenne voi tarkoittaa montaa asiaa ja juuri se liittää rosoisen vähemmistöpunkin myös spekulatiivisen fiktion eri genreihin kuten steampunkiin tai cyberpunkiin, josta se voi hakea vaikutteensa. Ennen kaikkea punk-asenne merkitsee kuitenkin kapinallisuutta ja halua tehdä ja nähdä toisin se, miten vähemmistöjä on tavattu kuvata.
Rosoinen vähemmistöpunk voi nimestään huolimatta olla myös niin sanottua hyvän mielen sateenkaarevuutta, joka kumpuaa kyllästymistä ainaisiin traagisiin tarinoihin ja halusta tehdä toisin, mutta kuitenkin tavalla, jossa asiat eivät ole mitenkään helppoja ja yksinkertaisia. Rosoisuus liittyy yleiseen tyyliin ja estetiikkaan, ennen kaikkea tapaan kuvata hahmoja ja maailmaa, jossa he elävät. Tämä on tärkeä kriteeri, joka määrittää hyvin vahvasti tyylilajia. Tyylilajin eräs keskeinen pointti on pitkälti siinä, että se kääntää nurin vähemmistöjen perinteisiä rooleja ja lukijan odotuksia. Se voi myös kuvitella kokonaan uusiksi sen, kuka edes on vähemmistöä ja millä perusteilla etenkin, jos kyse on spekulatiivisemmasta lähestymistavasta.
Rosoisessa vähemmistöpunkissa kukaan ei käytä minuuttiakaan selostaakseen, että sukupuoli ja seksuaalisuus ovat kaksi eri asiaa, pyytele anteeksi, että kehtaa olla olemassa, opeta termistöä tai angstaa kaapista tulemisen vaikeutta. Tyypillisesti lukija viskataan keskelle vähemmistöjen maailmaa ja yhteisöä ja oletetaan, että hän pysyy kärryillä. Jos ei pysy niin se on voi voi. Termistöt voi opetella muualla. Rosoinen vähemmistöpunk ei kumartele enemmistölle, ja siitä saattaa jopa tulla enemmistölle paha mieli etenkin, jos on ollut taipumusta ajatella, että kaikessa on oltava kyse enemmistöjen tarpeista ja vähemmistöjen perimmäinen tarkoitus fiktiossa on toimia kävelevinä sanakirjoina.
ROSOISUUS MILJÖÖSSÄ
Rosoisuus voi ilmetä monin tavoin. Usein rosoisuuden näkee jo miljööstä, joka on tyypillisesti jollain tavoin rähjäinen tai ainakin kaukana sliipatusta. Jos miljöö alkuun vaikuttaakin idylliseltä, hyvin nopeasti käy selväksi, että se on kaikkea muuta ja idyllisen kuoren alla piilee jotain pahaa ja kieroutunutta. Todennäköisesti yleinen estetiikka on myös melko synkkää ja jopa kauhuvaikutteista, vaikka ei olisikaan suoranaisesti kauhua. Miljöö voi olla realistinen tai olla olematta. Se voi myös olla historiallinen tai moderni. Oleellista on, että jo miljöö heittää lukijan keskelle maailmaa, joka on jotain aivan muuta kuin keskiluokkainen rivitalolähiö. Miljöö on itsessään jotain, joka on niin sanotun normaalin varjossa.
Totta kai etenkin romaanissa ympäristö voi vaihdella, mutta vaihtuviakin ympäristöjä kuvataan raadollisesti; modernimmassa miljöössä joka paikassa on graffitteja, betonibunkkerit ovat rumia ja ankeita, kaduilta löytyy verisiä huumeneuloja ja niin edelleen. Historiallisessa miljöössä korostuvat erilaiset, epämiellyttävätkin hajut, köyhempi väestö asuu ränsistyneissä hökkeleissä ja/tai kerjää kaduilla, kaduilta löytyy ruttoon kuolleita, hirsipuussa roikkuu jo toista viikkoa ruumis ja niin edelleen. Usein miljöön rappeutuneisuutta liioitellaan groteskiuteen asti ja tällainen ylikorostaminen voi olla myös sysimustan huumorin väline.
VÄHEMMISTÖJEN VÄLISET KONFLIKTIT JA SYRJINTÄ
Tuonelaisten maailmassa ei ole ensisijaisesti kyse enemmistöstä, joka sortaa vähemmistöjä, vaikka miljöö onkin historiallinen. Hahmoilla on harvoin helppoa itsensä tai toistensa kanssa ja maailma heidän ympärillään on kiistatta monin tavoin epäoikeudenmukainen. Silti enemmistöä nähdään tarinoissa hyvin vähän. Koko tarinamaailma nähdään vain muutamien, eri tavoin yhteiskunnan ulkopuolisten hahmojen ja vähemmistöjen silmin. Siitä, miten keskiluokkainen enemmistö kokee maailman, ei kerrota mitään. Eikä tulla kertomaan. Tämä on tyypillinen piirre rosoisessa vähemmistöpunkissa, jopa sitä kaikkein eniten määrittävä piirre.
Kaikenlaiset mustavalkoiset asetelmat ovat tälle estetiikalle vieraita. Yleensä enemmistöt tarkoittavat ainakin omasta mielestään hyvää sikäli kuin heitä nähdään lainkaan. Niin myös tuonelaisten maailmassa. Enemmistöt eivät vain tyypillisesti joko ymmärrä ja/tai halua ymmärtää maailmaa, jossa vähemmistöt elävät ja juuri tähän pohjaavat ne vähät konfliktit, joita enemmistöjen kanssa joskus tulee. Tuonelaisten maailmassa enemmistö mieluummin sulkee silmänsä kuin edes yrittää ymmärtää vähemmistöjä. Enemmistö näyttäytyy parhaimmillaan tietämättömänä, mutta halukkaana oppimaan virheistään, pahimmillaan piittaamattomana ja omien ideologioidensa sokeuttamina.
Enemmistöt ovat kuitenkin pääosin näkymättömiä taustalla ja kaikki perimmäiset konfliktit tapahtuvat vähemmistöjen välillä. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki tulisivat harmonisesti toimeen keskenään yhden sateenkaarilipun alla. Päinvastoin. Tuonelaisten maailmassa esimerkiksi kaksisukupuoliset ja loveen lankeavat tuonelaiset eivät mitenkään saumattomasti ymmärrä toisiaan, homoseksuaalit aquilomiehet ihmettelevät tosisaan, kuka naisparia elättää, kun heillä ei ole miestä ja mielestään hyvää tarkoittavat henkilöt, joille "sukupuolella ei ole väliä" ovat keskimäärin yhtä pihalla tuonelaisten perustarpeista kuin kaikki muutkin. Erilaiset harmaasävyt siis tehdään hyvinkin näkyviksi ja konfliktien taustat ovat paljon monimutkaisempia kuin se kuka kuuluu mihinkin vähemmistöön.
Rosoisessa vähemmistöpunkissa voidaan kyllä käsitellä syrjintää, mutta tapa käsitellä sitä on tyypillisesti hyvin toisenlainen kuin valtavirtaisemmassa fiktiossa. Siinä missä valtavirtaisessa fiktiossa vähemmistön edustajat tyypillisesti ottavat passiivisesti turpaan, kunnes kuolevat dramaattisesti, rosoisessa vähemmistöpunkissa annetaan samalla mitalla takaisin. Silloin veri lentää ja jälki on rumaa.
Tuonelaiset esimerkiksi aloittavat sodan, jonka aikana he polttavat kokonaisen kaupungin maantasalle ja aiheuttavat laajan nälänhädän, kun hyvää tarkoittava enemmistö yrittää lässyttää heille, että eihän tuo Tuonelaan matkaaminen kyllä turvallista ole ja ettehän te nyt noin voi tehdä. He myös voittavat sodan.
ANTISANKAREITA JA HURMAAVIA KUSIPÄITÄ
Rosoisessa vähemmistöpunkissa hahmot ovat usein tavalla tai toisella antisankarillisia. Kaikki hahmot kuvataan kuitenkin ymmärtäen ja lukija välittää heidän kohtalostaan. Hahmojen sympaattisuus ja/tai sankarillisuus voi vaihdella paljon. Hahmojen kuvausta määrittää hyvin vahvasti se periaate, että myös vähemmistöillä on oikeus ihmisyyteen, niin hyvässä kuin pahassakin. Tämä tarkoittaa, että myös vähemmistöt saavat olla epämiellyttäviä ja toimia moraalittomasti, jos draama sitä vaatii. Rosoisessa vähemmistöpunkissa ei ole mitenkään epätavallista myöskään uudelleenkirjoittaa queer-koodattuja pahiksia avoimesti sateenkaareviksi. Ero valtavirtaiseen kirjallisuuteen on vain siinä, että jos antagonistina on sateenkaareva pahis, myös päähenkilö on sateenkaareva eikä mitään vastakkainasettelua heterouden ja queeriuden välillä näin ollen ole. Tai sitten sateenkaareva pahis on tarinan päähenkilö, jota lukija huomaa pitävänsä hurmaavana - ei hänen kusipäisyydestään huolimatta vaan juuri siksi.
Hahmot ovat yleensä myös tavalla tai toisella ulkopuolisia. Se voi tarkoittaa hyvin montaa asiaa. Keskeistä on se, että ulkopuolisuus ei ole vain hahmojen sisäinen kokemus vaan se myös heijastuu käytännössä koko heidän elämäänsä jatkuvasti. Yhteiskunnan varjoissa eläville hahmoille kyse on siitä, että heidän koko olemassaolonsa on jotain, johon valtavirta ei edes halua uskoa. He ovat näkymättömiä, koska jäävät tavalla tai toisella enemmistön sanelemien normien jalkoihin joko tieten tahtoen tai tahtomattaan. Ulkopuolisuus voi johtua siitä, että kuuluu vähemmistöön tai esimerkiksi hyvin epätavallisesta työstä, johon liittyy vahvoja stigmoja, kuten satiirisessa kauhusarjakuvassani Pyövelitär.
Tuonelaiset on tietoisesti yhdistetty lähes kaikkiin sellaisiin asioihin, jotka toisenlaisessa fantasiassa olisivat merkkejä siitä, että he ovat pahuuden ruumiillistumia. He asuvat ikuisen pimeyden keskellä synkässä Pohjolassa, tuossa toiseuden ja vierauden kotipaikassa lähellä Tuonelaa. He ovat suorassa yhteydessä Tuonelaan. Heidät yhdistetään tietoisesti eläimiin, joita on tavattu pitää pahoina, outoina, vieraina ja saastaisina kuten rottiin, lepakoihin, käärmeisiin, susiin ja niin edelleen. Kaikilla on lukuisia arpia, jotka populaarikulttuurissa ovat varmoja pahiksen merkkejä. He harjoittavat raakoja verirituaaleja, juovat eläinten verta ja vähintäänkin vetävät turpaan, jos heitä alkaa väärinsukupuolittaa. Heitä pelätään ja vihataan syystäkin ja he käyttävät mielellään tuota pelkoa hyväkseen saavuttaakseen haluamiaan asioita. Tästä huolimatta tuonelaiset eivät ole mitään pahuuden ruumiillistumia. Sellaisia ei tuonelaisten maailmassa ylipäätään ole.
PROVOKAATIOTA JA TASAVERTAISUUTTA
Rosoista vähemmistöpunkia kirjoittavat usein vähemmistön edustajat itse, mutta tämä ei ole välttämätöntä. Itse asiassa rosoinen vähemmistöpunk kapinoi myös sitä yleistä nykyajan eetosta vastaan, että vain vähemmistöt saisivat kirjoittaa vähemmistöistä. Punk-asenne on tässä yhteydessä tiettyä röyhkeyttä. Rosoinen vähemmistöpunk ei piittaa positiivisesta representaatiosta, sensitiivisyyden sanelemista säännöistä tai hyvästä mausta. Sen puitteissa tehdään mitä huvittaa ja miten huvittaa, kärjistetään tietoisesti ja seistään omien tuotosten takana. Punk-asenne näkyy samaan aikaan myös tasavertaisuuden ajatuksessa. Normeja ja väsyneitä stereotypioita pyritään kirjoittamaan uusiksi ja hajottamaan. Rosoinen vähemmistöpunk ei pelkää provosoida ja ärsyttää tai olla epäkorrekti. Samaan aikaan se ei kuitenkaan julista mitään ideologiaa vaan jättää tilaa lukijan omille ajatuksille.
Rosoinen vähemmistöpunk voi päättyä hyvin tai olla päättymättä. Se on tarinasta ja kertojasta kiinni. Tyylilajina se on kuitenkin hyvin tasavertainen. Tämä tarkoittaa sitä, että vähemmistöjä koskevat samat säännöt kuin muitakin hahmoja siinä tarinamaailmassa, jonka kertoja on luonut. Jos tarinan yleiseen tyyliin kuuluu, että kuka tahansa voi kuolla, silloin kuka tahansa voi todellakin kuolla, vaikka kuuluisi kymmeneen vähemmistöön. Vähemmistöstatus ei ole suojakilpi, mutta ei myöskään ehdoton kuolemantuomio. Jos taas tyylilaji on humoristinen, myös vähemmistöt kuvataan koomisessa valossa. Vähemmistöt eivät ole koomisia kuitenkaan siksi, että he ovat vähemmistöä ja huumori syntyy ennen kaikkea erilaisten maailmojen yhteentörmäyksistä. Usein rosoisen vähemmistöpunkin huumori on mustaa, mutta tuo huumori lyö lähtökohtaisesti ylöspäin eikä pilkkaa vähemmistöjä. Jos joku joutuu naurunalaiseksi niin enemmistöt hölmöine asenteineen. Jos kaikki kuolevat, silloin myös vähemmistöt kuolevat. Jos kukaan ei kuole ja kaikki päättyy hyvin, se koskee myös vähemmistöjä ja homopari voi saada toisensa siinä missä heteroparikin.