Vähemmistöjen tarinat enemmistön tarpeisiin

Elämme aikaa, jolloin seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus on paljon esillä niin mediassa kuin kaikessa taiteessakin. Eri vähemmistöjen näkökulmista puhutaan enemmän kuin koskaan ja vähemmistöjä näkyy myös taiteessa koko ajan enemmän. Näkymättömyyden aika on lopullisesti ohitse siltä osin. Sehän on hyvä, ainakin periaatteessa. Käytännössä kuitenkin valtavirtakirjallisuudessa vähemmistöhahmoja kirjoittavat eniten mielestään tiedostavat ihmiset, joilla on periaatteessa sympaattinen pyrkimys opettaa enemmistöjä. Sinänsä hyväksyn sen, ihan kiva että he tekevät tällaista työtä – ehkä vähemmistöjen ei sitten itse tarvitse. Valitettavasti he päätyvät samalla kirjoittamaan vähemmistöihin kuuluvia hahmojaan aina samalla, pohjimmiltaan umpitylsällä ja kliseisellä kaavalla, jonka esittelen tässä. Tällaisissa tarinoissa vähemmistöön kuuluvia hahmoja voi olla useampi, mutta heidän koko olemassaolonsa esitellään niin, että taiteilija kuulostaa kuusivuotiaalta, joka kerjää kultaista tähtitarraa hyvästä käytöksestä. Aikuiselle ihmiselle se on vähän noloa. 

Enemmistöjen tarpeisiin kirjoitetut vähemmistöjen tarinat tunnistaa tietynlaisista troopeista, joita puran tässä. On paljon myös kirjoja, jotka ovat tai ainakin pyrkivät olemaan vähän kaikille. Parhaimmillaan tällaiset kirjat toimivat myös sillanrakentajina pahasti polarisoituneessa maailmassa. Tai sitten ne voivat mennä todella pahasti metsään.

Yksi ilmiselvimmistä merkeistä, että vähemmistöjä ei ole ajateltu oletuslukijoiksi on se, että vähemmistöt eivät ole tarinan päähenkilöitä. Eivät välttämättä edes oman tarinansa. Vähemmistöjen rooli on tällöin loogisesti vain tukea enemmistöä. Pahimmillaan tällaisissa tarinoissa vähemmistöillä ei ole mitään sanottavaa omasta puolestaan. He ovat yksipuolisia kuin satuhahmot, vaikka kaikilla muilla hahmoilla on oma persoonallisuutensa, haaveensa, toiveensa, pelkonsa ja rosoiset piirteensä. Vähemmistöt ovat kuitenkin pelkkiä käveleviä sanakirjoja, joilla ei ole mitään järkevää roolia tarinassa paitsi kouluttaa loputtomiin muita hahmoja. Etenkään sukupuolivähemmistöillä ei ole tyypillisesti mitään muuta tekemistä kuin vastata joka välissä idioottimaisiin ja tökeröihin kysymyksiin sukuelimistään, seksielämästään, sukupuolestaan, prosessistaan, entisistä nimistään ja sen sellaisesta. Jos he käyvät prosessia läpi, heillä ei ole vahingossakaan mitään elämää sen ulkopuolella. Aina, kun he avaavat suunsa, he päätyvät korostamaan, että tämä muuten ei ole vaihe ja seksuaalisuus ja sukupuoli ovat eri asioita. Heitä ei koskaan vaivaa se, että he joutuvat avaamaan intiimejä asioitaan pahimmillaan ventovieraille ihan vain tullakseen kuulluksi millään tavoin. Jokainen lause, joka heidän suustaan tulee, on suunniteltu valistamaan enemmistöä siitä, että katsohan kun tällaisiakin ihmisiä kuin minä on olemassa. 

Mikä pahinta, vähemmistöhahmot antavat jatkuvasti kohdella itseään kuin roskaa eikä tälle ole mitään loogista syytä. Heidän ihastuksenkohteensa tai parhaat ystävänsä ovat ihmisiä, joille heidän olemassaolonsa on ihan lähtökohtaisesti ongelma. Tätä ei millään tavalla problematisoida, koska vähemmistöjen ainoa tehtävä on opettaa suvaitsevaisuutta enemmistölle. Lopulta tarinat esitetään suloisina rakkaustarinoina tai ihaniksi tarinoiksi ystävyydestä, joka voittaa jopa sellaisen valtavan suuren esteen, että toinen kehtaa olla olemassa. Ja tietenkin koska vähemmistöjen kärsivällisyys on rajaton, he eivät katko välejä tai edes väsy, turhaudu tai ärsyynny jatkuvaan väärinsukupuolittamiseen tai hetero-oletuksiin. He ymmärtävät loputtomiin enemmistön typeryyksiä, kuuntelevat hymy huulillaan jatkuvia loukkauksia ja tökeröitä kysymyksiä ja jaksavat silti selittää pikkulapsitasoisesti miksi ovat sellaisia kuin ovat. Heidän elämänsä muuttuu täydelliseksi heti, kun joku muistaa kerran kutsua heitä heidän oikealla nimellään ja heidän perusoikeutensa olla olemassa on saavutettu. Mitään muuta he eivät tarvitse. Mitään konkreettisia tekoja tai edes anteeksipyytelyjä ei koskaan tarvita, vaikka puhuttaisi toistuvasta ja ilmeisen tahallisesta henkisestä väkivallasta. Anteeksianto on myös aina helppoa ja yksinkertaista. Jos vähemmistöön kuuluva hahmo ei täytä näitä kriteerejä hän on joko höpsö koominen kevennys tai sarjakuvamainen pahis, joka suunnittelee koko maailman tuhoamista.

Tämä on kärjistys, tietenkin. Mutta kärjistyksissä on yllättävän usein totuuden siemen. Näin ei tietenkään ole aina koska kaiken voi tehdä hyvin tai huonosti.

Positiivisia esimerkkejä

Esimerkiksi Ulpu-Maria Lehtisen nuortenromaanissa Pimeyden paimen viehättää toimivat sateenkaarevat sivuhahmot, vaikka kirjassa sateenkaarevuus ei ole mitenkään keskiössä. Eikä tarvitse olla. Kaiken muun ohessa tummasävyinen ja paikoin riipaiseva fantasiaseikkailu onnistuu käsittelemään myös nuoren naisen hämmennystä omasta seksuaalisuudestaan sympaattisesti ja luontevasti sekä sivuamaan muunsukupuolisten asemaa kahden maailman välillä fantasian keinoin. Lehtisen sateenkaarevat sivuhahmot ovat myös aktiivisia toimijoita, jotka eivät vain istu valittamassa kohtaloaan tai valistamassa lukijaa vaan heillä on selkeä rooli loppuun asti eikä heidän persoonansa pelkisty pelkkään vähemmistöidentiteettiin.

Hyvänä esimerkkinä mainittakoon myös Juha Jyrkäksen länsisuomalainen kansalliseepos Rauni. Kuten hyvä kansaneepos, se on koko kansalle. Samaan aikaan teoksessa on täysin luontevasti läsnä mm. naisten välinen rakkaustarina ja nimihenkilön vihjataan olevan muunsukupuolinen. Erilaisia sukupuoleltaan ambivalentteja hahmoja myös vilahtelee pitkin teosta. Merkityksellistä tästä tekee juuri se, että kyse on kansanrunoista - meidän kaikkien yhteisestä perinteestä, johon myös vähemmistöt kuuluvat. Jälkisanoissa opetetaan asiallisesti sateenkaarevan historian perusasioita ja samalla kun opetetaan enemmistöä, annetaan sateenkaarikansalle tilaisuus kurkistaa omiin juuriinsa.

Ei näin

Ikävämpiäkin esimerkkejä kuitenkin on. Rauni ja Pimeyden paimen ovat aidosti kaikille, koska niillä on vahva selkäranka ja ne seisovat itsensä takana. Juuri siksi ne antavat vähän jokaiselle jotakin sivuuttamatta sen enempää vähemmistöjen kuin enemmistöjenkään tarpeita. Valitettavan usein kuitenkin teoksilta, jotka yrittävät antaa vähän jokaiselle jotakin puuttuu nimenomaan selkäranka. Teos yrittää kosiskella kaikkia, mutta todellista taitoa tai edes aitoa halua siihen ei löydy. Elokuvien puolella mm. Disney on tästä kuuluisa. Tuskinpa kenenkään kannattaa tänä päivänä uskoa enää mitään, mitä Disney sanoo "avoimesta sateenkaarevuudesta" koska se merkitsee käytännössä naisparia, joka suutelee taustalla juuri silloin, kun räpäytät silmiäsi.

Kirjallisuudessa yksi suosittu tapa tehdä sama on ilmaista jollain sivulauseella, että joku hahmo, usein sivuhahmo, on esimerkiksi homo. Hänellä ei kuitenkaan vahingossakaan ole samansukupuolista kumppania tai jos onkin, hänet mainitaan vain sivulauseessa. Se, että henkilö on olevinaan homo ei siis näy oikeasti missään ja hän olisi paljon luontevampi heterona. Tälläisen kirjailijan tyylistä huokuu se, että hän kokee liian kiusalliseksi laittaa kirjaansa samansukupuolisen parin, joka oikeasti käyttäytyisi kuin pariskunta, mutta jotenkin pitäisi kuitenkin tuoda esiin oma suvaitsevaisuus. Juuri tällä tavalla käyttäytyy kirjailija, joka kerjää kultatähteä hyvästä käytöksestä kuin pahainen kakara, koska on tullut maininneeksi vähemmistöjen olemassaolon tekstissään.

Yhtä lailla, jos vähemmistöt esitetään jatkuvasti syrjittyinä uhriena ja vastakohtana normeille, tarina palvelee ennen kaikkea enemmistön tarvetta yrittää ymmärtää, miltä syrjintä tuntuu. Se antaa enemmistölle tilaisuuden peilata omaa käytöstään, mutta mitä se antaa vähemmistöille? Ei vähemmistöille tarvitse kertoa, miltä syrjintä tuntuu, he tietävät kyllä. Ärsyttävintä on, että tyypillisesti näissä tarinoissa vähemmistöön kuuluva päähenkilö on täydellisen kiltti ja passiivinen ja lopulta kuolee syrjinnän uhrina, jotta enemmistö saisi itkeä omaa huonoa käytöstään. Tällaisten periaatteessa hyvää tarkoittavien tarinoiden kirjoittaja ei ymmärrä sitä, että vähemmistöillä saattaisi kenties tänä päivänä olla tarve ymmärtää itseään, omaa historiaansa ja identiteettiään jostain muustakin näkökulmasta kuin siitä ainaisesta uhrimentaliteetista käsin. Ja ketä vähemmistöjen uhriuttaminen lopulta enää tänä päivänä palvelee? Kenen haavoja tällaisella kerronnalla oikein yritetään paikata?

Hakataanko liikaa vai liian vähän?

Tom of Finland -elokuvan vastaanottossa näkyi aikoinaan hyvin vähemmistöjen ja enemmistön erilaiset odotukset. Enemmistö kritisoi elokuvassa keskimäärin sitä, ettei homoja hakattu tarpeeksi ja elokuva antoi historiasta liian ruusuisen kuvan. Vähemmistöt taas kritisoivat sitä, että näitä uhritarinoita oli nähty jo ihan tarpeeksi. He jäivät kaipaamaan ennen kaikkea vapaan seksuaalisuuden kuvastoa, jota Touko Laaksonen niin rohkeasti töissään viljeli. He olivat väsyneitä jatkuvaan homojen hakkaamiseen ja toivoivat jo toisenlaista kerrontaa etenkin, kun on kyse näin ikonisesta ja tärkeästä hahmosta, joka oli omana aikanaan kiistatta tienraivaaja. Lopulta koko keskustelu elokuvasta pelkistyi hiukan väsyneeseen väittelyyn siitä, hakattiinko siinä homoja liikaa vai liian vähän. 

Tämä on vain yksi esimerkki vuosien takaa. Se kertoo kuitenkin jotain siitä, miten ristiriidassa enemmistön ja vähemmistön tarpeet voivat olla ja miten hyvää tarkoittavatkin enemmistöt ovat täysin sokeita sille, mitä vähemmistöt haluavat ja tarvitsevat, kun puhutaan heidän tarinoistaan ja historiastaan. Se kertoo myös jotain niistä haasteista, mihin taitelijana törmää, jos haluaa käsitellä sateenkaarevia teemoja, mutta samalla teoksensa huomioivan mahdollisimman laajan yleisön.