Miten kirjani syntyvät?

Olen ollut tarinankertoja niin kauan kuin jaksan muistaa. En varmasti ole ainoa kirjailija, joka sanoo keksineensä tarinoita jo ennen kuin oppi kirjoittamaan ja kirjoittaneensa ensimmäisen romaaninsa jo ala-asteella. Moni kysyy minulta, miten kirja syntyy ja kauanko siinä menee. Se riippuu hyvin paljon kirjasta. Olen yleisesti ottaen nopea kirjoittaja ja lukija. Olen aina ollut. Toisaalta olen myös hyvin levoton. Tällä tarkoitan sitä, etten viihdy saman tarinan parissa kovin pitkään. Ihailen kirjailijoita, jotka kertovat työstävänsä romaanejaan jopa kymmenen vuotta tai yli. Itse en voisi kuvitellakaan työstäväni yhtä tekstiä niin kauan saati löytäväni motivaatiota niin vanhojen tekstien kaiveluun ja uudelleen kirjoittamiseen. Todennäköisesti tästä johtuen minulla on kovalevyllä pölyttymässä lukuisia romaanikäsikirjoituksia joista tiedän, etten tule koskaan enää koskemaan niihin pitkällä tikullakaan.

Minä rakastan kirjoittamista ja uuden luomista, mutta editointiprosessi ja oman tekstin hiominen on kamalaa. Erityisen kamalaa se on kun kyse on vanhoista teksteistä, joista ylivoimainen valtaosa on lukukelvotonta roskaa. Ei ole yleensä sen arvoista kaivella sieltä jotain, joka saattaa olla kelvollista etenkin, kun minulla on uusiakin ideoita enemmän kuin ehdin tehdä.

Tuonelaisten syntysanat lausuttiin kevättalvella 2022. Olin puolisoni suvun mailla Itä-Suomen perukoilla kaukana kaikesta ja kävelimme yöllä jäällä katsellen pääsiäisyön kuuta. Olin nähnyt toistuvia, häiritseviä unia nuoresta, mustahiuksisesta miehestä, joka oli hautautunut jään alle ja yritti kaikin voimin taistella tietään ulos. En ajatellut siitä sen kummempaa. Kerrankos kännissä näkee kummallisia unia. Mietin vain, että ehkä tästä tulee joskus jotain tai sitten ei. Mutta tuona yönä unistani tuttu mustahiuksinen nuori mies tuli luokseni kävellen jäätä pitkin paljain jaloin, hyvin ryvettyneenä, sen näköisenä kuin olisi tullut hyvin kaukaa, katsoi minua erikoiset, melkein mustat silmät palaen ja sanoi:

"Kuulehan jätkä, se on semmonen homma, et sinä kirjotat meikäläisestä romaanin."

Yritin kertoa tuolle itsepintaiselle nuorukaiselle, että minulla olisi nyt väitöskirja kesken ja voimmeko palata asiaan. Hän ei sellaista ottanut kuuleviin korviinsakaan. Hän seisoi siinä, kertoi tarinansa, lauloi suden syntysanat ja kutsui luokseen susilauman, joiden kanssa hän lähti juoksemaan yöhön. Opin jo silloin, että tuo nuori mies oli sitä tyyppiä, jolle ei sanottu vastaan. Ei siinä mikään auttanut. Siitä kaikki lähti. Kahden vuoden päästä tuosta hetkestä Teräsjää oli valmis kirja ja Koukosielut tekeillä. Siihen aikavälille mahtuu paljon uudelleen kirjoittamista, hiomista, yöllisiä keskusteluja ja jopa uusi ystävä. Vaikka kirjailijuus on yksinäistä työtä mitään ei tulisi koskaan valmiiksi tai ainakaan lukukelvolliseksi, ellei ympärillä olisi ihmisiä, jotka tukevat ja lukevat yhä uudestaan ja uudestaan, käskevät syömään ja ulos kävelemään, kyseenalaistavat, sanovat uskovansa tarinaasi, olisivat korvina kuuntelemassa, kun jauhat neljältä aamuyöllä siitä millaiset ruumiinrangaistukset ovat järkevyyden rajoissa, viitsivät vastata ääniviesteillä keskellä remonttiaan ja oman käsikirjoituksensa editointia pohdintoihin siitä, mihin kaikkeen eläinten vaistot voivat vaikuttaa tai pohtivat kanssasi puhelimessa tuntikausia sitä, millainen kemiallinen koktaili laudanum oikeastaan on ja miten sen ihmiseen vaikuttaa. 

Kun annoin ensimmäisen version Teräsjäästä esiluettavaksi puolisolleni Artemis Kelosaarelle keväällä 2022 - sen jälkeen, kun olin kuukauden ajan kommunikoinut lähinnä murahtelemalla ja kirjoittanut intensiivisesti yötä päivää – hän sanoi kuivasti sen olevan olosuhteisiin nähden hyvä. Se oli hänen ihana tapansa sanoa, että se oli kammottavan huono, mutta ideana kehityskelpoinen. Olen ennenkin kirjoittanut romaaneja kuukaudessa. Tämä on täysin mahdollisuuksien rajoissa - kun kirjoittaa 1500 sanaa joka päivä, romaani valmistuu kuukaudessa. Asiassa ei lopulta ole mitään sen ihmeellisempää. Ei kirjoittaminen ole kirjailijan työssä vaikeinta. Vaikeinta ei myöskään ole se, mitä kirjoittaisi, ei ainakaan minulle. Minulla on ideoita enemmän kuin koskaan tulen toteuttamaan. Näin on aina ollut. Minun on hyvin vaikea ymmärtää kirjoittajia, jotka sanovat, etteivät löydä aiheita tai heiltä puuttuu ideoita. En oikein pysty hahmottamaan, miltä se tuntuu ja miten sellaiseen tilaan pääsee. 

Minulle kirjoittaminen ei ole koskaan ollut vaikeaa saati sellaista luomisen tuskaa, jota taiteilijat tykkäävät kuvailla. Pikemminkin päinvastoin. Kirjoittaminen on minulle naurettavan helppoa ja luontevaa kuin hengittäminen. Minä rakastan kirjoittamista, olen aina rakastanut. En muista koskaan kokeneeni minkäänlaista luomisen tuskaa tai suoranaista kirjoittajan blokkia tai tyhjän paperin kammoa. Fakta on kuitenkin se, että ei kukaan kirjoita hyvää ja valmista romaania kuukaudessa. Se on sula mahdottomuus. Joka muuta väittää, valehtelee tai luulee itsestään liikoja tai vähän sekä että. Siksi puolisoni kommentti ei ollut julma, vaikka se äkkiseltään voi kuulostaa siltä, jos ei ymmärrä, miten kirjoittaminen prosessina toimii. En minä kaivannut siinä vaiheessa kehuja koska tiesin itsekin, että jos olisin niitä saanut, se olisi ollut valetta eikä auttanut lainkaan. Se mitä siinä vaiheessa halusin kuulla – mitä minun täytyi kuulla – oli rehellinen mielipide siitä, onko tämä sen arvoinen projekti, että sitä kannattaa jatkaa ja uhrata siihen enempää energiaa vai kannattaako se vain haudata mappi ö:hön kaikkien muiden romaanikäsikirjoitusteni hautausmaalle, joita ei ole koskaan julkaistu eikä julkaista.

Olosuhteisiin nähden hyvä tarkoitti siis kyllä, se oli huono, mutta visio oli kyllin vahva siihen, että sillä oli kaikki mahdollisuudet olla jotain. Se oli siis kyllin arvokas kehitettäväksi eteenpäin. Sinä yönä hajanainen käsikirjoitus otti ensimmäiset haparoivat askeleensa kohti kirjaa. Seuraava versio oli jo tarinana eheämpi ja muistutti etäisesti sitä Teräsjäätä, joka tänä päivänä on kirja. Sen annoin luettavaksi siskolleni Ronja Erkolle, joka luonnehti sitä adjektiivilla "ihana", ja halusi tietää lisää asioista Rahkon näkökulmasta. Rahko oli silloin Tieran melko etäinen, synkkämielinen ihastus, jolla oli traumaattinen menneisyys. Itse asiassa siskoni piti Rahkosta niin paljon, että halusi minun tekevän hänestä päähenkilön Tieran sijaan. Tämä oli seuraava tärkeä alkusysäys sille, että Teräsjäästä tuli todella kirja.

Olin siihen asti kuvitellut, että suoraviivainen ja helposti lähestyttävä Tiera oli tarinan päähenkilö, koska siihen hän oli täydellinen. Aktiivinen, vähän rankan taustan omaava macho katujätkä, jolla oli herkkä puolensa, jonka etäinen taiteilijasielu Rahko toi esiin aina sopivina hetkinä sopi mielessäni erinomaisesti päähenkilöksi tummasävyiseen ja melko suoraviivaiseen seikkailufantasiaan, jota kaavailin Teräsjään olevan. Sellainen kirja tarvitsisi totta kai sankarikseen Tieran kaltaisen nuoren miehen, joka eteni sopivasti pisteestä a pisteeseen b ja oli aina tapahtumien keskiössä ilman, että häntä tarvitsi erikseen sysiä sinne eikä mitään tuleen tuijottelevaa, paikallaan möllöttävää, angstista kaunosielua, joka ei tehnyt muuta kuin maalasi outoja kuviaan, ellei häntä erikseen käskenyt tekemään jotain muuta.

Miten tällaisesta tyypistä muka saa päähenkilön fantasiakirjaan, nurisin mielessäni. Ei tämä mikään Alastalon salissa ole. Jos Rahko saa päättää eihän tässä kirjassa tapahdu mitään muuta kuin, että tuli väistämättä joskus sammuu hiillokseksi. 

Jokaisen miehen elämässä tulee kuitenkin hetkiä, kun heidän on nieltävä miehinen ylpeytensä ja myönnettävä, että aina joskus naiset tietävät paremmin. Tämä oli sellainen hetki, yksi niistä monista elämässäni, joten annoin Rahkolle mahdollisuuden ja hänen roolinsa kasvoi kuin kasvoikin. Tämä muutti tietysti samalla tarinaa ja hahmojen dynamiikkaa hyvin oleellisesti ja tarina sai Rahkon hahmon syvenemisen myötä myös huomattavasti synkempiä sävyjä ja kehittyi suuntiin, mitä en osannut odottaa. Uusi versio meni esiluettavaksi tällä kertaa kollegalleni Niko Aslak Peltoselle, jonka luotin kertovan rehellisesti tässä vaiheessa kaiken mikä tarinassa on pielessä ja palauttavan minut maanpinnalle pilvilinnoistani. Näin hän totisesti teki ja haukkui käsikirjoituksen runsain sanakääntein, mutta näki siinä samalla potentiaalia. Olin suurimmasta osasta palautteesta eri mieltä, mutta samaan aikaan se avasi minulle kokonaan uuden näkökulman käsikirjoitukseen, kuten olin odottanut ja toivonutkin. Näin ensi kertaa maailmani kunnolla lukijan silmin ja tajusin, että moni keskeinen asia, joka oli minulle itsestäänselvyys ei auennut lukijalle asti.

Talveen mennessä olin muokannut käsikirjoitusta jälleen ja lähettänyt sen ystävälleni ja lempikylähullulleni Tapio Ojalalle, joka uskoi tarinaan heti, ihastui hahmoihin ja alkoi pommittaa minua kaikenlaisilla käytännöllisillä kysymyksillä etäisyyksistä, ympäristöstä ja teknologiasta. Tämä kaikki oli korvaamaton apu maailman rakennuksessa. Seuraavaksi käsikirjoitus oli muutaman kuukauden jäässä, kun aloin kirjoittaa Koukosielujen ensimmäistä versiota. En ollut suunnitellut Teräsjäätä käytännössä lainkaan ja se kostautui pitkänä editointivaiheena. Otin opikseni tästä Koukosielujen kanssa - tai niin luulin - ja laadin oikein hienon synopsiksen ja kohtausluettelon ja kaikki. Olin suunnitellut sen hyvin tarkkaan ja sen kirjoittamisen piti olla helppoa. Se olikin. Kunnes eräs tummaihoinen ja valkohiuksinen prostituoitu vain ilmestyi pyytämättä ja yllätyksenä ja sotki aivan kaiken. En edes tiennyt kuka hitto hän oli ja mitä hän teki romaanissani, mutta hänestä oli aivan liian hauska kirjoittaa että olisin voinut hylätä hänet. Hän sai nimen Bela. Hänet oli tietenkin pakko lisätä Teräsjäähän, kirjoittaa hänestä oma novellinsa Maailman vanhin ammatti ja pistää Koukosielut uusiksi hänen takiaan. Hän päätyi myös päähenkilöksi kolmanteen, tulevaan romaaniini Melalo. 

Keväällä 2023 tutustuin myös Ulpu-Maria Lehtiseen ja teimme käsikirjoitusvaihtarit. Ulpu sai minut taas näkemään koko tarinan toisin. Ulpu oli esilukijana täysin korvaamaton, jaksoi kysyä vaikeitakin kysymyksiä, haastaa, keskustella, kuunnella pähkähullujakin ideoita keskellä oman käsikirjoituksensa editointia. Jatko-osan työstäminen samaan aikaan avasi myös Teräsjään teemoja uudella tavalla ja etenkin Kalevanmaa ympäristönä eli mukana kun editoin. Kaikkien näiden keskustelujen avulla viimeisin versio kehkeytyi. Lopulta annoin käsikirjoituksen luettavaksi myös äidilleni. Odotin järkyttynyttä reaktiota koska äitini ei todellakaan ole fantasian lukija saati kauhun ystävä, mutta kun hän kerran toistuvasti ja sitkeästi pyyteli, totesin lopulta, että omatpa ovat yöunesi. Ennustin mielessäni, että viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen lapsen ruumis löytyy kadulta (prologissa) äitini toteaa kohteliaasti, että ei tämä nyt ehkä ole minun kirjani. Hän kuitenkin luki käsikirjoituksen, poisteli uskollisesti täytesanoja, kommentoi, symppasi hahmoja, uskoi tarinaan ja sai minut taas näkemään käsikirjoituksen uudestaan sellaisen lukijan näkökulmasta, joka ei yleensä lue fantasiaa. Tämä valkeni minulle viimeistään siinä vaiheessa, kun äitini oli lukenut käsikirjoituksen puoliväliin ja kyseli vielä "niin siis mikä tämä tuonelaeläin juttu oikein on?" ja "ketä nämä tuonelaiset oikein ovat?" - sellaisessa vaiheessa, jossa sen olisi pitänyt olla jo lukijalle täysin selvää. Ja ei muuta kuin kaikki taas uusiksi.

Tässä vaiheessa elettiin siis jo kevättä 2024 ja olin luvannut valmiin käsikirjoituksen elokuun loppuun mennessä. Tässä vaiheessa kustantajani kommentoi käsikirjoitusta todeten, että se oli muuten hyvä,  mutta yksi hahmoista oli "ällistyttävä idiootti" yhdessä tarinan tärkeimmistä kohtauksista, jota olin hionut hyvin paljon ja jotain sille nyt tarttis tehdä ja vähän äkkiä. Ei siinä auttanut kuin tehdä asialle jotain ja vähän äkkiä. Sen jälkeen kustantajani lisäsi uskollisesti pilkut kohdilleen, hioi fennistin tarkkuudellaan kielioppivirheet, muokkasi lauserakenteet järkeviksi, taittoi kirjan ja kun neljältä aamuyöllä kaksi päivää ennen kuin kirja meni painoon vinguin vielä, että Tiera ei sano perkeleiden vaan perkeleitten, sain kuudelta aamulla hyvin kuivan ja asiallisen vastauksen, jossa kustantaja kertoi pyytämättä tarkistaneensa omakätisesti kaikki perkeleet (joita siis kyllä riittää, koska Tiera on kuitenkin katujätkä ja melkoisen paha suustaan toisinaan) ja muokanneensa Tieran murteen visioni mukaiseksi viimeisimpään taittoon. Sen jälkeen hän kysyi yhtä kuivasti että jokohan tämä olisi valmis painoon. En voinut kuin sanoa, että anna mennä.