Olenko haastava? Totta hitossa

Kirjojani on useaan otteeseen kritisoitu haastaviksi ja vaikeasti lähestyttäviksi. Tai kritisoitu ja kritisoitu. En ota sitä kritiikkinä. Sen ottaminen kritiikkinä vaatisi sitä, että kokisin epäonnistuneeni jossain, mitä yritin tehdä. En koe. En myöskään ole asiasta eri mieltä. Vitsi on vain siinä, etten ole koskaan yrittänytkään tehdä mitään helposti lähestyttävää toisin kuin kirjojani kritisoivat tuntuvat oletusarvoisesti olettavan. 

Fantasialla on tänä päivänä maine helppona viihteenä, eskapismina, jossa on selvästi ja mustavalkoisesti nimetyt hyvikset ja pahikset, suoraviivainen juoni ja miellyttävä, yksinkertainen kieli, jota on helppoa lukea vaikka riippumatossa lomalla ilman että tarvitsee ajatella mitään. Romantasiassa fantasiamaailma on yhä enemmän pelkkä kulissi rakkaustarinalle, joka noudattaa yleensä samaa, ikiaikaista kaavaa. Totta kai Suomessa kirjoitetaan paljon muunkinlaista fantasiaa. Mutta tarttuessaan fantasiakirjaan lukija saattaa olettaa hieman eri asioita kuin realistisen proosan kanssa. Ja jos odottaa saavansa tuonelaisten maailmasta rentoa ja helppoa viihdettä, voin heti kertoa, että ei tule saamaan. Minä en ole viihdekirjailija. Minä en harrasta mustavalkoisia vastakkainasetteluja, helppoja ratkaisuja, suoraviivaisesti kulkevaa juonta tai miellyttäviä romantiikan kaavoja. 

Lyhyesti sanottuna: minulla ei ole tapana päästää lukijaani helpolla. Minä luotan lukijani älykkyyteen ja haluun ajatella. Ja varmaa on se, että en tule jatkossakaan päästämään lukijoitani helpolla. Se ei yksinkertaisesti ole minun juttuni. On turha kuvitella minun kirjojani ostaessaan, että tulisin koskaan päästämään lukijoitani helpolla. En tule. Minun kirjani eivät ole nopeasti ja helposti luettavia. Jos ei tykkää ajatella lukiessaan, minun kirjani ovat ihan varmasti väärä valinta. Minä kirjoitan lukijoille, jotka lukevat hitaasti ja jotka nimenomaan nauttivat hitaasti lukemisesta, tekstissä takaisinpäin palaamisesta, siitä että voivat viipyillä tarinassa, palata taaksepäin ja tarkistella uudestaan asioita, joita eivät ymmärtäneet, oppia jopa uusia sanoja ja hämmentyä. Minä kirjoitan lukijoille, jotka pitävät siitä, ettei ihan kaikkea koko ajan selitetä, mutta myös lukijoille, joita nimenomaan kiinnostaa kansanperinteen ja mytologioiden syvä pääty ja se, miten sitä voi ammentaa toisin. Minä en kirjoita lukijoille, joille lukeminen on someposeerausta tai nopeussuoritus. 

Minun pääasialliset kirjalliset vaikutteeni eivät edes ole ensisijaisesti fantasiassa vaan kauhussa ja vanhoissa klassikoissa. Jos fantasiasta pitäisi joku vaikuttaja nimetä se olisi varmaan Robert E Howardin pulp-henkinen fantasia, jossa veri roiskuu, ryypätään estoitta, hahmot ovat antisankarillisia opportunisteja, joilla on omat esimodernit kunniakoodistonsa ja heidän käytöstään leimaa jatkuvasti tietty vierauden ja outouden tunne. Howardilla on tyylillisesti omat ärsyttävyytensä ja joissain asioissa hän on ihan auttamattoman vanhanaikainen - eikä mitenkään hyvällä tavalla - mutta maailmanrakennuksen hän tekee yleensä hyvin. Tätä kuvaa hyvin eräs Howardin novelli, jossa Conan keskustelee naisen kanssa, joka sanoo, että on saanut jumalilta viestin. Conan kohauttaa olkiaan, sanoo vai niin ja siirtyy eteenpäin enempiä kyselemättä. Hänen maailmassaan viestit jumalilta ovat aivan tavanomaisia. Juuri tällaisesta fantasiasta minä pidän. Lukija vain heitetään keskelle hahmojen outoa maailmaa ja vieraannuttavia asenteita ja oletetaan että kyllä se jossain vaiheessa tajuaa missä mennään. Tähän pyrin itsekin. 

Minä rakastan myös ihan vilpittömästi vanhaa kirjallisuutta, historiallisia epookkeja, suuria tarinoita ja rönsyileviä klassikoita, joita lukiessa on pakko laskea kirja käsistään ja ihan vain ajatella hetki. Siitä saattaa johtua se, että en kirjoita kovin perinteistä fantasiaa ja tyylini voi tuntua vieraannuttavalta ja vaikealta. Puolisoni on joskus verrannut minua mm. Victor Hugoon. Otin tämän suurena kohteliaisuutena. Hugo on yksi lempikirjailijoistani. Pidän Hugoa jopa eräänlaisena rosoisen vähemmistöpunkin esi-isänä ja yhtenä suurimpana kirjallisena vaikuttajanani. Hugo on montaa asiaa, mutta helposti lähestyttävä ei todellakaan ole yksi niistä. Tuskinpa hän yrittikään sitä olla - hän oli rehellinen romantikko, jota kiinnosti groteskin ja ylevän suhde toisiinsa ja joka kirjoitti aiheesta paljon. Hän kirjoitti kymmenen sivun kuvauksen Notre-Damen julkisivusta keskellä tarinansa toiminallisinta kohtausta ihan vain koska voi. Hän kuvasi yhtä antaumuksella 1800-luvun Pariisin katujen eritteiden hajua kuin sen kauneuttakin. Hänen tuotannossaan groteski ja ylevä olivat aidosti yhtä. Sitä ihailen ja sellaista haluan tehdä itsekin, mutta fantasian keinoin.

Haastetta voi toki tuoda myös se, että minä kirjoitan vähemmistöjen äänellä, rosoisen vähemmistöpunkin lainalaisuuksilla. Siitä voi lukea lisää omasta osiostaan. En pidä kädestä lukijaa, jolle sukupuolen ja/tai seksuaalisuuden moninaisuus on vierasta. Enkä tule pitämään jatkossakaan. Minä en ole mikään Setan kouluttaja. Minä en pidä kädestä myöskään valkoista lukijaa, joka ei pysty ymmärtämään, että kaikki hahmoni eivät ole valkoisia eikä hahmojen tummaihoisuutta korosteta yhtään sen enempää kuin valkoisuuttakaan. Tai keskiluokkaista lukijaa, jolle voi olla vierasta se, että päähenkilöni ovat rikollisia, kodittomia, köyhiä, päihdeongelmaisia, prostituoituja, pyöveleitä tai muita yhteiskunnan ulkopuolisia, jotka eivät kuulu porvarilliseen maailmaan. Minä luotan myös lukijan kykyyn ymmärtää satiiria, sarkasmia ja ironiaa ja tehdä omat päätelmänsä ja tulkintansa. Minun huumorini on joskus todella mustaa. Kaikista se ei ole hauskaa. Ei varmasti tule koskaan olemaankaan.

Tyyliini ei kuulu myöskään viimeisen päälle siloiteltu kieli. Minä kirjoitan ja piirrän kuin romantikko ja katujätkä. Se on minua niin määritelmällisesti, että se ei tule hioitumaan miksikään. Rosoisuus ja kielelliset särmät ovat tietoinen tyylivalinta samalla tavalla kuin kuvittajana se, että annan kynänjäljen näkyä. Minä en koskaan tule kirjoittamaan tekoälyllä hiottua, viimeisen päälle laskelmoitua ja sliipattua kieltä tai tekemään digitaalista taidetta, jossa pinnat ovat siistejä ja yksivärisiä ja viivat selkeärajaisia. Voi olla, että tyylini näyttäytyy näinä tekoälyä ylistävinä aikoina jollekin karuna, kotikutoisena ja jopa karkean hiomattomana. Minä olen toisinaan myös hyvin epäkorrekti. Sekin on ihan tietoinen valinta. Siitä voi pitää tai olla pitämättä, mutta se on minun tapani tehdä. 

Totta kai minua kiinnostaa kokeilla kaikenlaista uutta ja varmasti kehityn kirjoittana ja kuvittajana myös jokaisen kirjani myötä. Olen kuitenkin kirjoittanut fiktiota lapsesta asti ja piirtänyt yhtä kauan. Olen julkaissut ensimmäisen novellini yli kymmenen vuotta sitten ja julkaissut omia kirjojani kuusi vuotta. Sille ajalle mahtuu myös paljon kuvituksia. Tiedostan jo vaiheessa melko hyvin, mikä kuuluu tyyliini ja mikä ei. Niin kannattaa lukijoidenikin tiedostaa. Silloin he tietävät ainakin mitä saavat, eivätkä odota saavansa jotain, mitä eivät tule koskaan saamaan tai kuvittele, että tulen joskus "kehittymään" eli hiomaan kaikki särmäni pois. Sellaista ei tapahdu.

Jokaisella on tietenkin vapaus olla pitämättä taiteestani. Silloin voi jättää ostamatta ja lukematta. Minua on kuitenkin turha kritisoida jostakin, mitä en edes yritä olla. Etenkin, kun on hyvin kyseenalaista, onko se kritiikkiä alun alkaenkaan. 

Mitä hauskaa taiteessa olisi, jos se olisi aina helposti lähestyttävää ja sisäsiistiä?