En halua esikuvia taiteeseeni
Tämän päivän feminismiin kallellaan päin olevat aktivistit puhuvat mielellään siitä, miten kaikki ansaitsevat nähdä itsensä näköisiä ihmisiä mediassa. Samaan hengenvetoon puhutaan paljon siitä, miten ihmiset tarvitsevat erilaisia esikuvia ja kaikki tarvitsevat hahmoja, joihin voivat samaistua eikä sankareiden tarvitse olla vain yhdenlaisia (yleensä valkoisia heteromiehiä). En ole tästä eri mieltä. Uskon siihen, että monipuoliset henkilöhahmot ja ummehtuneiden stereotypioiden haastaminen on aina taiteelle hyväksi. Vaatimus esikuvallisuudesta ja samaistuttavuudesta on kuitenkin ongelmallista taiteen vapauden kannalta.
Valitettavan usein puhtoiset sankarihahmot tapaavat olla pirun tylsiä. Arkisen samaistuttavat hahmot taas sopivat lähinnä realistiseen kirjallisuuteen. On kirjallisuudenlajeja, joissa arkinen samaistuttavuus ei kerta kaikkiaan toimi. Taiteen vapauteen myös kuuluu kiistatta se, ettei sen tarvitse esittää todellisuutta sellaisena kuin se on. Taiteella on oikeus - joku voisi sanoa jopa velvollisuus - luoda omalakisia todellisuuksiaan.
Onko pakko samaistua?
Samaistuminen on hankala konsepti. Rehellisyyden nimissä en ole koskaan oikein ymmärtänyt sitä. Oletettavasti siksi, etten ole oikeastaan koskaan kokenut samaistuvani fiktiivisiin hahmoihin ainakaan sillä tavalla kuin sana yleensä ymmärretään. Joku voisi tietysti spekuloida sen johtuvan siitä, ettei fiktiossa ole tarpeeksi minunkaltaisiani hahmoja, koska heteronormi. En kuitenkaan ihan purematta niele tätäkään.
En samaistu fiktiossa tai muutenkaan lähtökohtaisesti homoseksuaaleihin vain siksi, että satun olemaan itsekin homo. Fiktiivisten hahmojen seksuaalinen suuntautuminen on minusta noin keskimäärin hahmon vähiten kiinnostava piirre. Niin myös todellisissa ihmisissä. Kuvitelma siitä, että vähemmistön edustajana samaistuisin aina vähemmistöihin on hiukan huvittavalla tavalla naiivi. Se kuvastaa sitä, miten huonosti hyväntahtoiset ja mielestään suvaitsevat ja valveutuneetkin ihmiset keskimäärin ymmärtävät vähemmistöjä. Eivät kai heteromiehetkään samaistu jokaiseen heteromieheen ja koe automaattisesti, että heillä on jokin syvempi sielunyhteys toisiinsa vain siksi, että kumpikin tykkää tisseistä? Eikö tällainen ole lopulta pienin yhteinen nimittäjä, joka voi olla? Miksi siis seksuaalivähemmistöt kokisivat ehdottomasti olevansa jotenkin samanlaisia vain siksi, että heitä sattuu yhdistämään tämä yksi, lopulta aika banaali kiinnostuksenkohde?
Todellisuus vastaan taide
Itse olen kirjoittajana hyvin hahmokeskeinen ja taiteen kuluttajana kiinnostun ensisijaisesti teoksista, joissa on vahvat henkilöhahmot, joiden kohtaloista jaksaa välittää. Pidän eniten hahmoista, joissa on rosoisuutta, haurautta, traagisuutta ja tiettyä veijarimaisuutta - tarkoittaen, että he eivät aina toimi yleisten normien mukaan tai välttämättä edes moraalisesti oikein, mutta heillä on kuitenkin jonkinlaiset periaatteensa, jonka mukaan he toimivat ja jotain, jolla on heille väliä. Tällaisia hahmoja moni kutsuisi kaiketi antisankareiksi. Usein päädyn myös itse kirjoittamaan tällaisia hahmoja, koska kirjoitan sellaisia tekstejä joita tykkään lukea.
Minulla on tosielämässä hyvin vähän kärsivällisyyttä idiooteille, ja taiteen kuluttajana vielä vähemmän. Yksi takuuvarma keino saada hahmo menettämään ainakin minun sympatiani on laittaa hänet käyttäytymään idioottimaisesti ja epäloogisesti. Jos kirjoittaja perustaa draamansa tyhmien ihmisten pikkumaisiin konflikteihin tai hölmöihin väärinkäsityksiin, todennäköisesti kyllästyn jo alkumetreillä, vaikka tarinassa olisi kuinka mielenkiintoisia teemoja.
Taiteessa olen aina nauttinut äärimmäisyyksistä ja kontrasteista. En ole koskaan hakenut fiktiivisistä henkilöhahmoista jotakin, mihin voisin itse samaistua, saati itseni kaltaisia hahmoja. Pikemminkin päinvastoin. Yleensä fiktiiviset hahmot, joihin kiinnyn kaikkein vahvimmin, ovat ihmisiä, jotka kiertäisin tosielämässä pirun kaukaa ja joita en sietäisi hetkeäkään, jos he istuisivat samaan baaripöytään. Näin on yleensä myös itse luomieni henkilöhahmojeni kanssa. En todellakaan lähtisi reissuun romaanihenkilöideni kanssa, koska heidän kanssaan matka muuttuisi vain uuvuttavaksi draamaksi ja he pahimmillaan saattaisivat joko itsensä tai minut hengenvaaraan sekoiluillaan. On oikeastaan siunaus, että he ovat fiktiivisiä hahmoja, koska en todellakaan haluaisi tavata heitä todellisuudessa. Tästä huolimatta tai ehkä juuri siksi olen hyvin kiintynyt moniin kuvitteellisiin hahmoihin, myös itse luomiini. Heissä parasta on se, etteivät he ole todellisia. Toisaalta ihmiset, jotka ovat tosielämässä parhaita ystäviäni tai minulle hyvin rakkaita olisivat todennäköisesti fiktiossa uuvuttavan tylsiä. Ihmiset, jotka ovat tosielämässä hauskaa seuraa, harvoin ovat kiinnostavia fiktiossa.
Totta kai hahmoissani on aina joitakin piirteitä minusta ja tuntemistani ihmisistä tai heistä, joiden numerot olen jo kauan sitten poistanut kännykästäni. Ennen kaikkea hahmoni ovat kuitenkin arkkityypejä, joiden ei ole tarkoituskaan olla arkisen samaistuttavia. Tuonelaisten maailma on täynnä sellaisten ihmisten tarinoita, joiden kokemuksiin ylivoimainen valtaosa ei pysty samaistumaan millään tavoin. Itse asiassa kehotan hakemaan apua mahdollisimman pian, jos joku lukijoistani kokee samaistuvansa esimerkiksi tuonelaisiin.